Ihmisarvoinen kohtaaminen kuuluu kaikille

Ihmisarvoinen kohtaaminen kuuluu kaikille

Kuukausi sitten kävin seksuaalikasvattamassa lähes tuhat lasta ja nuorta kahdella vantaalaisella  koululla. Aiheeksi oli valikoitunut seksuaalioikeudet, erityisesti kehollinen itsemääräämisoikeus ja  omien ja toisten rajojen kunnioittaminen. 

Missä kohdassa kehoa eri tunteet tuntuvat, mikä tuntuu kivalta kosketukselta, mistä voi päätellä  että toinen ei tykkää siitä mitä teet, vaikka hän ei suoraan sanoisi ei. Muun muassa näistä asioista  herättelin oppilaita ykkösistä kaseihin. Vaikeneminen EI ole myöntymisen merkki enää vuonna  2019, eikä se toki ole ollut sitä aiemminkaan. Muistutin, kuinka puuttuva kyllä on yhtä pätevä ei  kuin ei, ja kaiken kosketuksen tulee perustua molemminpuoliseen suostumukseen. 

Myös erilaisissa terveystarkastuksissa tehtävissä tutkimuksissa tapahtuvan kosketuksen. Pienillä  lapsilla on tilanteita, joissa voi olla tärkeä antaa toisen aikuisen koskettaa, kuten esimerkiksi pesuti lanteet. Terveystarkastuksessakin voi olla hyvä antaa lääkärin kuunnella keuhkoja tai tarkistaa  ovatko kivekset siellä missä pitääkin – mutta asiakasta, myös lasta, on aina informoitava siitä, mitä  tehdään ja kysyttävä, voiko kyseisen tutkimuksen tehdä. 

Toistin yleisölleni vielä kerran: ”On monia tilanteita, joissa on oman edun mukaista antaa terveydenhuollon henkilön koskettaa tutkimisen nimissä, mutta sulle pitäisi aina, AINA, kertoa mitä ollaan  tekemässä ja kysyä lupa, että sen asian saa tehdä. Ja sulla on myös oikeus kieltäytyä ja kysyä li sää, jos se asia ei juuri sillä hetkellä tunnu hyvältä tai joku muu vaihtoehto sopisi sulle paremmin.” 

Meidän kulttuurimme kasvattaa auktoriteeteille uskollisia kansalaisia, jotka vikisevät, kun asiantun tijat vievät, ja lääkäriä pidetään Jumalasta seuraavana. Jokainen yksilö on kuitenkin oman itsensä  ja kehonsa paras asiantuntija, ja tätä asiantuntijuutta ja yksilön toimijuutta hänen omaan hyvinvoin tiinsa liittyvissä asioissa tulisi vahvistaa jo pienestä pitäen. 

Kun yhteiskunnassamme kilteiksi opetetut tytöt menevät synnyttämään otettuaan tunnollisesti selvää omista oikeuksistaan ja valmistauduttuaan hyvin, löytää moni itsensä silti tilanteesta, jossa  häntä suostutellaan, painostetaan ja uhkaillaan niin, että kaikki ennalta mietityt toiveet ja päätökset  tarttuvat yhtäkkiä kurkkuun, ja synnyttäjä toimii sen mukaan, mitä se meille opetettu ”oikea” asian tuntija sanoo, pyytää ja käskee. Vielä heikoimmilla kantimilla ovat ne, jotka eivät ole valmistautu neet mitenkään eivätkä hankkineet tietoa omista oikeuksistaan – heitä systeemin on kaikista hel poin kyykyttää. 

Se ei koskaan, koskaan, ole synnyttäjän syytä. ”Mitäs et pitänyt puoliasi?” on samanlaista uhrin  sheimaamista ja kokemuksen vähättelyä kuin sanoa raiskatulle ”Mitäs olit kännissä, miksi pukeu duit noin, mitäs lähdit sen mukaan?”. Mikään valmistautuminen, etukäteen mietityt periaatteet ja  paperille kirjatut toiveet eivät sataprosenttisesti suojaa synnyttäjää hänen oikeuksiaan ja seksuaa lisuuttaan loukkaavilta asenteilta, sanoilta ja teoilta, jos henkilökunnan puolella ei ole resursseja,  valmiutta, halua ja kykyä kohdata kutakin asiakasta yksilönä, ystävällisesti, kunnioittaen ja ajan  kanssa. 

Ja mistä nämä henkilökunnan resurssit, valmiudet, halut ja kyvyt sitten riippuvat? Kuka tai mikä  mahdollistaa vallan väärinkäytön systeemissämme? Terveydenhuollon ammattilaisissakin on yksi löitä, jotka toimisivat tietoisesti tökerösti ja loukkaavasti vaikka heillä olisi minkälaiset resurssit ja  koulutukset tahansa, mutta haluan vilpittömästi uskoa, että moni toimisi toisin, jos systeemimme  tukisi kiireetöntä ja kunnioittavaa kohtaamista sekä hoidon jatkuvuutta äitiyshuollossa. Siksi kään nän katseeni poliittisiin päättäjiin. Mitä paikallisella tasolla ja sairaanhoitopiireissä voitaisiin tehdä  vallan väärinkäyttöä ruokkivan sosiaali- ja terveysalalla vallitsevan hierarkian purkamiseksi? Min kälaisia aloitteita ja päätöksiä uusi eduskuntamme aikoo juuri alkaneella kaudellaan tehdä, jotta  jokainen synnyttäjä voisi lähteä synnyttämään hyvillä mielin ilman pelkoa hänet jyräävästä koneis tosta? 

On aivan älytöntä resurssien tuhlausta, jos synnyttäjän tulee hakeutua pelkopolille vain saadakseen tietoihinsa merkinnän siitä, että häntä tulee käsitellä silkkihansikkain. Senhän tulisi olla lähtökohta ihan jokaisen synnyttäjän kohdalla, kiireetön ja arvokas kohtaaminen ja kohtelu. Systeemis sä on jotain pahasti vialla, jos monilla synnytyspelon alkujuuri on se, miten huonosti voi tulla koh delluksi yhtenä elämän merkityksellisimmistä hetkistä. Ja kuinka sen yhden hetken tapahtumat ja  kokemukset vaikuttavat vuosiksi eteenpäin synnyttäjän ja koko perheen hyvinvointiin – kiintymys suhteeseen, seksuaalisuuteen ja mielenterveyteen. 

Doulana ja seksuaalikasvattajana toivoisin näkeväni seuraavia muutoksia, joilla voitaisiin ehkäistä  ja estää äitiyshuollossa tapahtuvaa synnyttäjän itsemääräämisoikeutta loukkaavaa ja seksuaali suuteen kajoavaa niin henkisesti, psyykkisesti kuin fyysisesti vahingoittavaa toimintaa: 

1. Seksuaalikasvatusta varhaiskasvatuksesta eteenpäin 

2. Laadukas synnytysvalmennus kaikille 

3. Mahdollisuus hoidon jatkuvuuteen, eli oma tuttu kätilötiimi niin raskausaikana, synnytyksessä  kuin sen jälkeenkin 

4. Lisäresursseja äitiyshuollon kaikille toimijoille, jotta ketään ei tarvitsisi kiireen takia kohdella tör keästi ja pahoinpidellen 

Oikeus ihmisarvoa tunnustavaan ja kunnioittavaan kohteluun ja hoitoon on ihan meillä jokaisella.  Tässä kampanjassa jokaisen on mahdollista käyttää ääntään – jakamalla oman tarinansa tai vali doimalla muiden kokemuksia. Tehdään yhdessä nämä kokemukset näkyviksi ja vaaditaan oikeuk sia niidenkin puolesta, jotka on lannistettu hiljaisiksi ja joiden omat voimat kuluvat selviytymiseen.  

Tämän ilmiön todesta ottaminen ja siitä puhuminen on väkivaltaa kokeneille merkki siitä, että hei dät ja heidän kokemuksensa kuullaan ja nähdään. 

Anna-Riitta Kässi 

doula ja seksuaalikasvattaja

Comments are closed.