”Mulle on aivan sama, minne sä menet synnyttämään, mutta jos tulet tänne, sun on tultava loppuviikosta käynnistykseen! Jos tulet vasta tämän viikon jälkeen, se on sitten suoraan elektiivinen sektio.”

–”Nyt täällä on hypitty ihan tarpeeksi sun pillin mukaan ja alkaa tulla rajat vastaan. Nyt mennään meidän säännöillä!”–

”Kyllähän jokainen kätilökin näkee, kuinka iso maha sulla on!”

Näin raivosi ja huusi pitkään alalla työskennellyt lääkäri, kun kävin kuopuksemme loppuraskaudessa hänen vastaanotollaan. Siitäkin huolimatta, että lääkäri tiesi, miten paljon mahdollinen synnytyksen käynnistäminen minua pelottaisi ja kuinka vaikeaa se tulisi minulle olemaan.

Minulla on kaksi ihanaa lasta, joista olen äärimmäisen onnellinen ja he ovat minulle kaikki kaikessa. Henkinen tieni äidiksi on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Ensimmäinen synnytykseni oli todella traumatisoiva. Ajattelin, että kestän sen kaiken, kunhan saan vauvani syliini synnytyksen jälkeen. Hirveän, keinotekoisen kidutushelvetin, joksi sitä kokemusta kutsun, jälkeen vauvani vietiin pois. En saanut häntä rinnalle. Minulta vietiin kaikki. Hetkellä, jolloin meidän olisi pitänyt tavata ensimmäisen kerran ja rakastua. En saanut vauvaani vierihoitoon ja hänen sairaalajaksonsa pitkittyi. Kiintymyyssuhteemme kärsi. Mieleni järkkyi. Menetin elämänhallintani lähes täysin. Kärsin loputtomasta ahdistuksesta. Vauvavuosi oli kaoottinen. Eristäydyin maailmalta. Kymmenen vuoden parisuhde koki kovia, koska voin niin pahoin ja se vaikutti puolisooni ja muihin läheisiini hyvin kuormittavasti. Olin hauraampi kuin koskaan. Synnytys oli rutiinikäynnistys raskausviikolla 38, sillä käypä hoito -suosituksessa tätä suositellaan tyypin 1 diabeetikoille tilanteessa, jossa raskaus on jatkunut normaalisti ilman indikaatiota ongelmista. Meillä ei ollut ongelmia. Käynnistykseen suostuttelu oli todella painostavaa, olin pelokas ja suostuin. Kaduttaa edelleen. Vauva syntyi normaalinkokoisena, huomattavasti pienempikokoisena kuin oli arvioitu. Käynnistyksen riskeistä minulle ei puhuttu juuri mitään ja en mitenkään osannut etukäteen kuvitella, mihin kaikkeen se lopulta johti – paitsi fyysisesti, saati henkisesti.

Toiseen raskauteen ja synnytykseen olin valmistautunut paremmin: olin tiedostavampi enkä pelännyt samalla tavalla kuin ensimmäisessä raskaudessa. Tai pelkäsin. Pelkäsin käynnistyksen mahdollisuutta ja siitä mahdollisesti koituvia tapahtumaketjuja, jotka hajottivat viime kerralla mieleni ihan täysin. Pelkäsin myös, että sairaalassa ylitseni kävellään. Olin tehnyt hyvin selväksi, etten tällä kertaa suostu käynnistykseen ilman lääketieteellistä indikaatiota. Pelkkä perussairauteni ei ollut minulle indikaatio käynnistää synnytystä. Ja minuahan mittailtiin. Sattumaa tai ei, sikiöstä oltiin saatu mitattua melko kookas jo aikaisilla raskausviikoilla. Loppua kohden aina vain isompi ja isompi. Makrosomista jättiläistä povattiin. Liekö toiveellani olla kajoamatta raskauden kulkuun rutiinisti ollut vaikutusta mittaustuloksiin. En koe, että minua olisi kovin puolueettomasti ultrattu. Koska lääkärit arvioivat lapsesta isoa, haluttiin minulle loppuraskaudessa tehdä lapsivesipunktio, josta voidaan nähdä kärsiikö sikiö hapenpuutteesta. Makrosomisella sikiöllä riski hapenpuutteeseen on olemassa. Ei kärsinyt, kaikki oli niin hyvin kuin vain voi olla. Soittaessaan punktion tuloksista lääkäri ehdotti ultraa seuraavalla viikolla. En suostunut. Vetosin hyviin tuloksiin lapsivesipunktiossa, enkä olisi henkisesti jaksanut sitä sairaalassa ravaamista ja kyttäämistä. Kerroin, kuinka ahdistavalta se minusta tuntuu. Lääkärin äänestä kuuli, kuinka hän oli tyytymätön valintaani ja tuohtunut. Hän päätti myös käyttää pelottelua tehosteena, ja kertoa kuinka loppuraskaudessa voi tapahtua ”ihan mitä vaan, milloin vaan” ja vetosi heidän ”sääntöihinsä”, kuinka minun olisi tultava. Nyt puhumme raskausviikosta 36, tilanteessa, jossa kaikki on hyvin. Kaikki muu, paitsi lääkärin kookas painoarvio. Omahoidostani tiesin, ettei vauva voinut olla niin iso kuin minulle väitetään. Lisäksi uudelleensynnyttäjällä oma arvio vatsan koosta suhteessa edellisiin raskauksiin on melko luotettava mittari sikiön koosta. Vatsani oli mielestäni samaa kokoluokkaa kuin esikoisen aikaan. Sovimme ultran raskausviikolle 38.

Menin sovittuun ultraan raskausviikolla 38. Tunnelma vastaanotolla oli hyvin latautunut jo kun astuin huoneeseen sisään. Tilanne kuohahti raivoksi ja lääkäri suuttui silminnähden, kun kerroin edellispäivänä käyneeni yksityisellä ultrassa, jossa sikiön painoarvioksi oli saatu huomattavasti vähemmän kuin tämä lääkäri nyt vastaanotollaan. ”Ihan epärealistiset mitat! En usko niihin ollenkaan!”, lääkäri huusi ja raivosi, ja viskoi mielenosoituksellisesti ultrausgeelin pyyhintäpapereita. Hän sanoi minulle, kuinka yksityisellä on kiva sanoa kivoja asioita, kun ei ne siellä näitä synnytyksiä hoida. Hän myös kertoi minulle olevansa vihainen, kun olen käynyt yksityisellä. Vastaanotollaan lääkäri hyvin yksiselitteisesti sanoi minulle, että minun on joko suostuttava kahden päivän päästä käynnistykseen tai jos tulen vasta sen jälkeen sairaalaan, minulle tehdään elektiivinen sektio. Muutoin minulla ei olisi ollut asiaa sairaalaan. Minua yritettiin pakottaa toimenpiteeseen, josta olen viime kerralla traumatisoitunut todella syvästi. Lääkäri käyttäytyi tieten tahtoen hyökkäävästi ja raivoten, vaikka hän oli hyvin tietoinen traumahistoriastani, sillä olimme keskustelleet synnytyspeloistani useaan otteeseen aiemminkin.

Olin henkisesti aivan hajalla ja itkin hysteerisesti koko käynnin, empatiaa ei ollut havaittavissa. Koko lääkärikäynnin aikana ei ollut keskusteluyhteyttä. Lääkäri oli vain uhkaillut ja pelotellut minua sekä käytti henkistä väkivaltaa. Tuntuu kuin koko tilanne olisi ollut jokin valtataistelu hänelle käyttäen auktoriteettiasemaansa väärin. Hän syyllisti minua luottamuspulasta ja kertoi minulle, kuinka ongelmani on se, etten luota. Hän myös väitti, että ainut päämääräni on luonnollinen synnytyksen käynnistyminen ja muulla ei ole minulle väliä. Ja minä vain mietin, miten ikinä voin tämän kohtelun jälkeen mennä hänen työvuorollaan synnyttämään tai ylipäänsä kohdata häntä enää ikinä. Häntä, joka käyttäytyy näin uhkaavasti minua kohtaan ja ei ymmärrä lainkaan, mistä tässä kaikessa on kohdallani kysymys. Minua, joka olen loppuraskauden herkässä tilassa muutoinkin. Lopuksi ”sovimme” käynnistysajan kahden päivän päähän, vaikka mielestäni se oli lääkärin yksimielinen sopiminen, johon minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä. Sovimme pyynnöstäni myös, että hän soittaa minulle seuraavana päivänä, sillä minulle jää varmasti kysyttävää, koska tällä käynnillä ei ollut minkäänlaista keskusteluyhteyttä. En voinut osallistua ollenkaan minuun liittyvään hoitoon, siitä keskusteluun, saati päätöksentekoon. Minulle jäi myös kiireen tuntu koko käynnistä – lopuksi lääkäri kiiruhtikin palaveriin kuitaten vain kaiken ”sellainen se metabolia nyt vaan on” viitaten tyypin 1 diabetekseen ja mittaamaansa makrosomiseen sikiöön. Vielä ennen poistumistaan lääkäri pyytää minulta muodollisesti anteeksi, mutta se ei tunnu minusta anteeksi pyynnöltä, sillä olen hetkeä aikaisemmin saanut soperrettua, kuinka pahalta lääkärin käytös minusta tuntuu. Minun on siksi vaikea kuvitella hänen olevan vilpitön ja oma-aloitteinen pyynnössään.

Seuraavana päivänä tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja soitin äitiyspoliklinikalle, etten halua enää olla hoitosuhteessa tämän lääkärin kanssa eikä hän saa soittaa minulle, vaan haluan asioida jonkun toisen kanssa. Tästä huolimatta lääkäri kuitenkin soitti minulle ja kertoi, ettei hoitosuhteen vaihtaminen onnistu ja näin ollen oli pakottamassa minua paitsi toimenpiteeseen, myös kanssaan hoitosuhteeseen. Minulle ei annettu mahdollisuutta kieltäytyä hoitotoimenpiteestä, mikäli olisin mennyt sairaalaan synnyttämään. Puhelumme aikana minulle tuli kuva, kuinka lääkäri on täysin vakuuttunut ongelmista synnytyksessä, ja toistaa jälleen reunaehdot sairaalassa synnyttämiselle. Koin koko puhelun pelkomanipulaationa ja uhkailuna, ettei mitään vaihtoehtoja olisi ollut, ja että minua painostettiin voimakkaasti.

Toivoin, että hoidossani ja päätöksenteossa minut olisi kohdattu sensitiivisesti ja aiempi traumani olisi otettu hoidossani huomioon. Näin ei lopulta tapahtunutkaan, vaan lääkäri laukaisi epäasiallisella käytöksellään vanhan traumani, halusi kontrolloida tilannetta niin paljon, että uhkaili, painosti ja yritti pakottaa toimenpiteisiin, eväsi mahdollisuuden toiseen lääkäriin ja kaiken lisäksi jätti huomiotta tietoa, jota hänellä todellakin olisi ollut käytettävissä.

Tätä vastaanottokäyntiä seuraavana päivänä vauva päätti syntyä aivan spontaanisti ilman lääketieteellisiä puuttumisia. Vauva painoi todella huomattavan paljon vähemmän kuin sairaalalääkärin arvio. Yksityisellä tehty arvio oli huomattavasti lähempänä todellista syntymäpainoa. Vauva liukui kuin itsestään ulos ilman fyysisiä ponnisteluita päineen, hartioineen, kaikkineen.

Vaikka sairastan tyypin 1 diabetesta, minulla on silti itsemääräämisoikeus omasta hoidostani eikä se poista minulta potilaan oikeuksia tai kykyä tehdä riskianalyysia tilanteestani, vaikka lääkärillä tai jollain muulla olisikin jokin erilainen lääketieteellinen näkemys. Siinäkään tapauksessa, että päätän hoidostani toisin, kuin yleinen suositus on. Vastuun päätöksistä kannan minä itse ja elän niiden kanssa koko loppuelämän. Toisin kuin lääkäri minulle väitti, tärkein päämäärä minulle oli terve äiti, terve vauva, mutta myös hyvä synnytyskokemus, joka kantaa pitkälle koko perheen tulevaisuuteen. Eli toisin sanoen avoin ja keskusteleva sekä kunnioittava ilmapiiri hoitohenkilökunnan ja itseni välillä. Ei painostamista, uhkailua tai pakottamista – enää koskaan.

Heidi, 2018 PHKS

Naistenklinikka 2018

Valmistauduin kotisynnytykseen. Kätilön kanssa tapasimme useita kertoja. Kaikki tarvikkeet oli hankittu. Valmistauduin myös sairaalaan lähtöön, jos tarve vaatisi. Olin käynyt synnytysvalmennuskurssilla, raskausjoogassa ja hypnosynnytyskurssilla. Olin lukenut kirjallisuutta aiheesta ja katsonut useita videoita youtubesta. Olin mielestäni perehtynyt hyvin ja valmistautunut kaikkeen, paitsi siihen kohteluun mitä sairaalassa sain. Kiireelliseen sektioon päätynyt synnytys ja ensimmäiset päivät lapsivuodeosastolla vaikuttivat pitkälle ensimmäisen vuoden arkeen ja kiintymyssuhteen muodostumiseen.

Muutama päivä lasketun ajan jälkeen aloin tihkua hieman vaaleanpunaisen sävyistä nestettä, josta noin vuorokauden jälkeen päätimme yhdessä kotikätilömme kanssa, että asia pitää tarkistaa sairaalassa. Sunnuntaina menimme sairaalaan ja siellä minulle tehtiin kaksi testiä liuskoilla, joiden tulos oli heikosti positiivinen, että vuoto olisi lapsivettä. Saimme aikaa seuraavaan aamuun, jolloin olisi tultava käynnistyksen sairaalaan. Olin pettynyt, mutta asennoiduin nopeasti siihen, että sairaalasynnytyskin voi olla hyvä.

Seuraavana aamuna tulimme sairaalaan klo 8.00. Meille annettiin vuodepaikka klo 10.00 ja pian pääsimme lääkärin tarkastukseen. Lapsivettä oli jäljellä normaalimäärä, minulla ja lapsella oli kaikki hyvin. Kalvot olivat ehjät. Käynnistystä suositeltiin kuitenkin infektioriskin takia.

Palasimme huoneeseen. Kysyin kätilöitä, että kenelle voin antaa synnytystoivelistan. Hän sanoi, että salissa sitten. Pian toinen lääkäri tuli paikalle ja sanoi tekevänsä sisätutkimuksen. Pyöräyttävänsä kalvoja, josko synnytys käynnistyisi. Hetken kuluttua hän oli puhkaissut kalvot ja asettanut skalpin vauvan päähän minulta kysymättä. Totesi vain, että eihän niitä olisikaan tarvinnut puhkaista, no nyt on pakko sitten käynnistää. Kummankin toimenpiteen olin maininnut synnytystoivelistassani, ja toivonut että minua informoitaisiin näistä.

Pyysimme lisäaikaa käynnistyksen. Ravasin portaita. Otin homeopaattisia lääkkeitä. Sain akupunktiota kahdesti kätilöltä ja se aloittikin hennosti supistuksia. Pian kello oli kuitenkin 20.00 ja vuorossa oleva kätilö sanoi, että oksitosiinitippa on laitettava. Saisin kuulemma ottaa sen pois, kunhan supistukset alkavat. Tippa laitettiin. Puolisoni ja kotikätilöni joutuivat lähtemään osastolta kotiin. Jäin yksin huoneeseen. Kätilön vuoro vaihtui ja uusi kätilö oli eri mieltä oksitosiinin määrästä. Hänen mukaansa sitä tuli lisätä koko ajan puolen tunnin välein. Supistukset olivat tiheästi käynnissä. Olin yksin huoneessa monitorin kanssa, joka ei mitannut supistuksia, koska istuin pallon päällä helpottaakseen oloani ja liikuin kevyesti. Kätilö oli toisaalla, eikä hänen monitorinsa mukaan minulla ollut ollenkaan supistuksia. Kun pyysin häntä paikalle, hän tiuskaisi, että synnyttäminen ei ole helppoa hommaa, sinä kun olet vielä ensisynnyttäjä ja lisäsi oksitosiinin määrää.

Supistukset olivat sietämättömiä ja pyysin päästä seurustelutilaan käytävään, että voisin huutaa, huoneessani oli muita, jotka yrittivät nukkua. Pääsin käytävään. Pyysin kätilöä tauottamaan tai vähentämään oksitosiinia, koska tuntui, että saan sydänkohtauksen. Hän ei uskonut. Kuulemma monitorin mukaan minua ei supistanut yhtään. Laitoin viestin kumppanilleni puolen yön maissa, että hän tulisi osastolle, koska pelkäsin kuolevani oksitosiinin. Kumppanini ja kotikätilömme tuli ja onneksi kätilö uskoi heitä.

Olin kolme senttiä auki ja pääsimme sitten synnytyssaliin. Ei ammehuoneeseen, kuten meille oli lupailtu, mutta huoneessa oleva suihku auttoi supistusten vastaanottamisessa. Yö oli synnytyksen paras osuus. Kukaan ei kyseenalaistanut minua. Sain vastaanottaa supistuksia turvallisessa ympäristössä, ystävällisten läheisteni kanssa.

Tuli aamu ja uusi lääkäri ja kätilö tulivat huoneeseen. He ilmoittivat, että heidän monitoriensa mukaan synnytys ei ole ollenkaan käynnissä ja oksitosiinitippa olisi laitettava takaisin. Olin väsynyt ja vihainen, sekä surullinen ja turhautunut vähättelevän kohtelun paluusta. Myös epiduraalista alettiin puhua. Sain kuitenkin ensin ilokaasua, joka ei auttanut yhtään. Epiduraalia perusteltiin sillä, että saisin levätä. Suostuin siihen.

Anestesialääkäri tuli huoneeseen selkäni takaa. Ei tullut näyttäytymään tai esittelemään itseään. Olin itkuinen ja väsynyt. Hän tiuski minulle, pyysi menemään parempaan asentoon, että hän voisi laittaa epiduraalin. Hän ei saanut epiduraalia laitettua, vaan tökki minua hermoihin selkärangassa ja kertoi sen olevan minun syytäni, koska en ollut hyvässä asennossa. Vihdoin kanyylin laittaminen onnistui. Minut käskettiin makuulle ja minusta alettiin ottaa erinäisiä mittauksia sekä asettamaan katetria sen sijaan, että oltaisiin ehdotettu vessaan menoa. Vauvan päähän asetettiin skalppi ja minusta tuli valtava määrä piuhoja ja letkuja. Huone oli täynnä hoitajia ja kätilöitä ja tässä hässäkässä minun piti yrittää levätä. Oksitosiinia lisättiin. Toinen epiduraali annettiin. Toimenpiteet seurasivat toisiaan. Minä makasin alasti pöydällä ja ympärillä pyöri kahdeksan vierasta ihmistä. Olin kaikin puolin niin väsynyt ja nöyryytetty, että toivoin kuolevani.

Yhtäkkiä joku pyysi minua nousemaan nopeasti nelinkontin. Todettiin, että vauvan sydänäänet laskevat ja nyt mentäisiin sektioon. Siinä hetkessä olin todella helpottunut, että se kidutus loppuisi.

Sektiopäätöksestä vauva oli ulkona kuudessa minuutissa. Muistan, että joku kaivoi minusta ulos violetin rääkyvän nyytin ja hieroi häntä poskiani vasten. Sitten minua jo ommeltiin. Kätilö tuli samalla arvostelemaan päätöstäni antaa vauvalle K-vitamiini tippoina pistoksen sijaan. Puolisolleni hän oli sen sijaan ilmoittanut, että minä vaadin pistosta annettavaksi.

Kun minua ommeltiin kiinni, hoitajat arvuuttelivat raskauskilojeni määrää ja taivastelivat painoindeksiäni. He myös miettivät miksemme olleet selvittäneet lapsemme sukupuolta etukäteen ja että olikohan kotisynnytysideamme ollut mahdollisesti puolisoni kotimaassa käytetty tapa. Minun oli turha huudella kankaan takaa, että kuulen kaiken.

Pääsin lapsivuodeosastolle noin kuusi tuntia sektion jälkeen. Puolisoni oli siellä lapsemme kanssa, kunnes hänen piti lähteä tunnin kuluttua kotiin. Emme päässeet perhehuoneeseen, koske ne olivat täysiä. Lapsi vietiin yöksi nukkumaan kansliaan ja minä olin yksin huoneessa morfiinipäissäni. Muistan, että havahduin siihen kun hoitaja seisoi sängynpäässä vauvan kanssa ja juotti hänelle maitoa tuttipullosta.

Viivyimme lapsivuodeosastolla kolme päivää. Kellään ei ollut aikaa auttaa tai neuvoa rauhassa ihmetyksen, saati muunkaan kanssa. Olin leikattu enkä päässyt itse ylös sängystä ja vauva makasi vieressä muovilaatikossa. Toki minulta kysyttiin olinko lukenut vauvamatkalla-vihkosen, jossa oli kaikki olennainen tieto. En yltänyt siihen pöydälle, koska en pystynyt liikkumaan. Olin myös menettänyt kaksi litraa verta ja hemoglobiinitaso oli 80. Sain veritankkauksen muutaman kerran pyytämisen jälkeen. Osastolla oli niin kiire, että välillä hoitajat yrittivät neuvoa radiopuhelimitse, tai sanoivat kelloa soittaessani, etteivät ehdi tulemaan.

Minä en ollut kykeneväinen pitämään huolta vauvasta. Silti minun oletettiin esimerkiksi pitävän kirjaa kuinka paljon hän on syönyt ja milloin. Kun lähdimme sairaalasta kotiin, olin tosi onnellinen, että pääsin sieltä pois.

Sairaalassa lääkäri ei tarkastanut lapsen kielijännettä, joka osoittautui myöhemmin kireäksi ja esti lasta syömästä. Kun pyysin tähän apua lastenklinikalta, lapselle tarjottiin tuttia ja äidille ehdotettiin nukkumista. Vasta yksityinen lääkäri leikkasi kireän jänteen, jolla ongelma korjaantui heti.

Tein valituksen kohtelustani synnytyssairaalaan. Lääkäreiden ja hoitajien vastaus oli luokkaa: “olisit onnellinen kun sinulla on terve lapsi”. Anestesialääkäri jopa vetosi siihen, että potilas oli niin ylipainoinen ja hysteerinen, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kohdella minua huonosti.

Traumatisouduin tästä synnytyksestä niin, että alkutaipale lapseni kanssa oli vaikea. Tunsin ensimmäistä kertaa iloa lapsestani hänen ollessaan 6kk vanha. Vaikka synnytys olisi päätynyt sektioon, toiveiden vastaisesti, väkivalta ja siitä johtuva traumatisoituminen oltaisiin voitu välttää yksinkertaisesti kohtaamalla minut ihmisenä ja kohtelemalla minua kunnioittavalla tavalla.

Naistenklinikka, 2018

Suunniteltu sektio

Oli suunniteltu sektio. Lapsi päätti kuitenkin tulla etuajassa. Supistukset sairaalassa säännöllisiä mutta lääkäri ei selkeästi halunnut leikata vielä. Tuli joukolla huoneeseeni ja antoi supistuksen estolääkettä. Vauva oli kuitenkin täysiaikainen, joten ihmettelin asiaa miehen kanssa.

Ylilääkäri oli kylmän oloinen, hyvä että katsoi minuun ja puhui käytännössä kätilöille ohi minun. Lääke ei tehonnut, joten leikkaussalia alettiin valmistelemaan. En pelännyt. Olinhan kokenut jo tämänkin synnytystavan..joskin eri sairaalassa.. Minuun laitettiin puudutteet ja homman piti alkaa.

Kuulin kuitenkin että lääkäri on myöhässä..Häntä kutsuttiin kolme kertaa saliin ennen kuin saapui. Ilmeisesti tästä syystä myös itse leikkaus pitkittyi ja kivut tulivat. Sinnittelin niin kauan kuin pystyin ennen kuin pyysin lisää lääkettä, johon tämä lääkäri tiuskaisi ”että annetaan nyt jos muka sattuu”, ”olin kyllä ajatellut antaa vasta myöhemmin”. Tässä vaiheessa tikkasivat sisempiä kerroksia vasta umpeen.

Pahin kauhu iski kun näin leikkaushaavan. Se oli tehty n. 5 cm aiempaa ylemmäs vaikka tarkoitus oli avata samasta (ei ollut mitään fyysistä syytä miksi näin ei olisi voitu toimia). Arpi olivino ja kurouttanut vatsani omituisen muotoiseksi ja koska se on niin ylhäällä se näkyy muun muassa bikineissä, joita en siis enää käytä. Minä olen kuvannut tuota tapahtumaa tietynlaisena raiskauksena. Lääkäri silpoi minut tarpeettomasti.

Yritin pyydellä selvitystä heti paikan päällä ja soitin useita kertoja. Koskaan en saanut selkeää vastausta, miksi se leikkaushaavan tehtiin noin. Ylös, vinoon ja samalla tiuskien.

Hänellä oli mukana erikoistuva lääkäri (opiskelija) en tiedä tänä päivänä, kumpi leikkasi sillä sitä ei kuulemma kirjattu. Tuntuu hullulta. Aiempi sektioarpi aivan häpyluun yläpuolella ja erittäin siisti. Ei kiinnikkeitä tms.

Ymmärrän kropan muutokset, joita lasten saanti aiheuttaa ja hyväksyn ne. Tämä on kuitenkin lääkärin välinpitämättömyyttä ja sen on kanssa vaikea elää edelleen. Usein itken edelleen, kun katson itseäni esim suihkussa.

Tämä tapahtui vajaa kaksi vuotta sitten Mikkelissä. Olin jo tekemässä kantelua, mutta kuulin usealta taholta että se tuskin mitään hyödyttää..kysehän ”vain” kosmeettisesta haitasta.. Tämä on minun tarinani. Ja tämän ”pikku vian” kanssa elän kuitenkin lopun elämääni.

Episiotomy 2018

”During the hours following my daughter’s birth, I thought everything had been wonderful and that midwives had done an excellent job. I was too tired, too excited and too busy to think otherwise. But as the days passed by, I realized that things were not OK and I was not OK.

When I went to the hospital to give birth, I had had contractions for two nights and two days. I went into labor fastly but I was too tired. At some point, I told the midwive ”En jaksa”. She called another midwife and the process continued. All of a sudden, I realized the second midwife had a pair of scissors in her hand and I screamed for the first time during labor because I knew it was happening: episiotomy. I said nothing. How could I? They didn’t ask, and they did not explain why. My partner says he recalls they mentioned the umbilical cord was around my daughter’s neck. But I didn’t hear that. I was giving birth… And Finnish is not my native tongue.

They explained how to take care of the wound, but they didn’t even tell me how many stitches I got.

After a couple of months had passed, I started to feel something was not right. And it came to me: they should have asked. I had the right to be told. I told the Neuvola täti about it. She took notes. Later on I went to read the birth report in Omakanta. It has just a simple ”Ädille tehtiin episiotomia”, piste. I feel now, the episiotomy was an intrusion, a violation of my body. This cannot happen. They are supposed to ask, they are supposed to keep the record. My daughter is now 15 months and I haven’t been able to have sex with my partner again. I just panick every time and remember those scissors, approaching me, and the burning sensation and the blood. I came to the conclusion that I need therapy. And I need to know, that this won’t happen again to anyone because this is Finland. In our Neuvola talks (around month 6 of pregnancy) they tell us that episiotomy is not practiced anymore in Finland. Yet, I hear stories the whole time. And it’s just sad.

I found out this campaign yesterday and I just feel relieved to be able to tell how I feel.

Naistenklinikka 2018

Ensisynnyttäjä 2018

Sain kuulla vasta lapsen synnyttyä, että minulle oli tehty episiotomia. Synnytyksen aikana kätilö kertoi laittavansa puudutetta, mutta ei kertonut leikkaavansa välilihaa. Olo oli lievästi sanottuna kuin puulla päähän lyöty, kun synnytyksen jälkeen kysyin tuliko repeämiä ja vastaus oli, ettei näyttäisi olevan kuin tuo leikkaushaava. Minulle olisi ehdottomasti pitänyt kertoa, että kyseinen toimenpide aiotaan tehdä ja perustella miksi sekä kysyä suostumusta. Asian takia synnytyksestä jäi todella paha olo. Synnytyksen jälkeen ensimmäiseen viikkoon en saanut nukuttua lähes ollenkaan, koska heti sulkiessani silmäni näin hyvin eläviä painajaisia synnytyksestä. Minusta tuntui, että episiotomian myötä minut raiskattiin lääketieteellisesti ja henkilökunta käytti hyväkseen asemaansa ja teki päätöksiä puolestani. Jos vain asia olisi kerrottu minulle ja perusteltu, miksi näin olisi paras tehdä, olisin varmasti antanut siihen luvan, koska lapsen saaminen turvallisesti ulos oli kaikkein tärkeintä. Ilman suostumusta tehty episiotomia johdattaa minut todennäköisesti pelkopolille mikäli joskus synnytys on edessä uudelleen.

Keski-Suomen keskussairaala 2018

Nuori äiti

Sain tietää odottavani esikoistani päivä seitsemännentoista syntymäpäiväni jälkeen. Hakeuduin neuvolaan muutamia viikkoja myöhemmin ja neuvolassa minut kohdattiin aina hyvin ja kuunnellen. Mutta äitiyspoliklinikalle rakenneultra tutkimukseen mennessäni oli kohtelu aivan toista.

Koska lapsen isä asui ulkomailla, eikä ollut läsnä odotuksessa, menin paikalle yksin. Tutkimuksen suorittanut henkilö ei kommunikoinut kanssani oikeastaan ollenkaan, tervehti, kysyi henkilötiedot ja viittasi käymään tutkimuspöydälle. Tutkimuksen aikana hän ei kertaakaan selittänyt minulle, mitä tekee, mitä ruudulla näkyy tai muutenkaan sanonut sanaakaan minun suuntaani. Jossain vaiheessa ultrassa näkyi jotain, mistä hän halusi konsultoida lääkäriä ja kävi hakemassa tämän toisesta huoneesta, siinä he juttelivat hetken kuiskien sanomatta minulle sanaakaan. Samaan aikaan makasin tutkimuspöydällä ja itkin hiljaa kyyneleitä pyyhkien, kun en tiennyt, mitä oli meneillään. Lopulta he päätyivät siihen, ettei se mitä näkivät ollut kuitenkaan normaalista poikkeavaa, mutta eivät sanoneet sitäkään minulle ääneen. Toinen henkilö lähti ja toinen käski minun nousta, kirjoitti mitään sanomatta mitat ym. neuvolakorttiini ja ojensi sen minulle sanoen: ”kaikki hyvin, näkemiin.”

Samankaltainen kohtelu toistui myöhemmin samassa paikassa synnytystapa-arviossa ja toisella kontrollikäynnillä, minulle kommunikoitiin vain pakolliset asiat. Ultratessa ei näytetty, mitä ruudulla näkyy, enkä esimerkiksi saanut ultrakuvia.

Synnyttämään minun oli alun perin tarkoitus mennä yksin, mutta loppujen lopuksi tätini lähtikin mukaan. Olin lukenut jonkun verran synnytyksestä ja toiveissani oli alun perin kotisynnytys, mutta kun se ei terveydenhuollon piirissä ollut mahdollista, halusin lääkkeettömän, luonnonmukaisen sairaalasynnytyksen. Halusin olla mahdollisimman paljon liikkeellä ja pystyssä, enkä vuoteessa ja halusin vauvan heti ihokontaktiin ja imettää. Äitiyspoliklinikan huonoista kokemuksista huolimatta luotin kätilöihin ja siihen, että he tarjoaisivat sitten aina tilanteeseen sopivia vaihtoehtoja.

Synnytyksen käynnistyttyä halusin olla kotona (mummoni luona) niin pitkään kuin mahdollista ja säännöllisten supistusten alettua noin puolenpäivän aikoihin vietinkin ensin leppoisan iltapäivän ja illan mummoni ja tätini kanssa kuunnellen heidän synnytystarinoitaan ottaen samalla supistuksia vastaan keinutuolissa keinutellen ja ympäri asuntoa kävellen. Tämä on ihanin muisto, joka minulla on esikoisen synnytyksestä.

Joskus yhdeksän ja kymmenen välillä illalla minusta alkoi tuntua, että supistukset vain voimistuivat ja voimistuivat. Kun minulla ei ollut kokemusta siitä miten kovaa synnytyskipu voisi olla, ajattelin olevan parasta lähteä kohti sairaalaa, jonne oli reilun puolen tunnin matka. Ajoimme sairaalaan tätini autolla. Oli kovin tuulinen pakkasyö ja saapuessamme sairaalan parkkipaikka oli kovin liukas ja meillä vaikeuksia päästä sen läpi oville asti, mutta onnistuimme kaatumatta.

Synnytysosastolle tullessa todettiin synnytyksen olevan käynnissä ja asetuimme synnytyssaliin. Ensin olin pystyssä, kävelin tai istuin keinutuolissa ja lueskelin välillä lehtiä, joita meille oltiin tuotu ajankuluksi. Pärjäsin kivun kanssa melko hyvin, käyrääkin voitiin ottaa keinutuolissa, eikä minun tarvinnut maata sängyllä, kun en halunnut. Kivut kuitenkin voimistuivat, minulle nousi kuume, sain antibioottitipan ja jossain vaiheessa kätilö kysyi minulta, haluaisinko jotain kivunlievitystä. Vastasin etten oikein tiennyt mitä, toivoen että saisin vaihtoehtoja, mutta niitä ei minulle kuitenkaan annettu, vaan kätilö kääntyikin tätini puoleen. Ja tästä lähtien oikeastaan kaikki keskustelu toimenpiteistä ym. käytiin tätini kanssa ja minä muutuin objektiksi, jota vain käskettiin tekemään asioita selittämättä, miksi ja mitä toimenpidettä varten.

Kätilö ja tätini päätyivät, siihen että minulle laitettaisiin ensin kohdunkaulanpuudute ja sitä varten minut ohjattiin sängylle. En olisi halunnut, mutta tilanne tapahtui niin nopeasti, etten osannut vastustella. Sen jälkeen minun ei enää pyynnöistäni huolimatta annettu nousta sängystä. Puudute vei minulta täysin supistustuntemukset, mutta sängyllä maatessa selkääni särki tauotta paljon supistuskipua kovemmin, siihen kipuun sain onneksi lämpöpussin ja se oli paras kivunlievitys, jota minulle tarjottiin. Koska valitin edelleen selkäkipua, jossain vaiheessa kuulin kätilön keskustelevan tätini kanssa spinaalipuudutteesta, asiasta ei kysytty minulta ollenkaan, vaan siitä kerrottiin ilmoitusluontoisesti vasta siinä vaiheessa, kun anestesialääkäri olikin jo ovella kärryineen. Silloin sain jostain voimaa ja sanoinkin tiukasti ”Ei, en halua sitä puudutetta!” Tämä oli synnytyksen voimaannuttavin hetki. Ja onneksi minua edes silloin kuunneltiin.

Pian kohdunsuu olikin jo täysin auki ja minua kehotettiin ponnistamaan, joka ilman ponnistamisen tarvetta ja supistusten tuntemista osoittautui pian melko tehottomaksi (jouduin tunnustelemaan käsin mahan päältä, milloin supistus on päällä, tietääkseni milloin ponnistaa) ponnistusvaihe kesti reilu 1,5 h päättyen episiotomiaan ja imukuppiin. Muistikuvani ponnistusvaiheen lopusta ovat hatarat, mutta vauva syntyi kuitenkin hyvävointisena (klo 6:04) ja muistan kuinka näin hänet lastenlääkärin tutkittavana ennen kuin pyörryin/nukahdin. Seuraava muistikuvani on, kun heräsin ja vauva oli jo kapaloitu ja tätini syötti hänelle tuttipullosta luovutettua äidinmaitoa. Tässäkin koen kävellyn ylitseni, sillä lääketieteellistä syytä pulloruokinnalle ei ollut, vauva voi hyvin ja hänen verensokerinsa olivat kunnossa. Ja uskon tämän varhaisen pulloruokinnan ennen ensi-imetystä olleen (muuten puutteellisen imetysohjauksen ja tuen kanssa) osasyynä ensi kuukausien imetysongelmiimme.

Minulla meni vuosia tulla sinuiksi tämän synnytyskokemuksen kanssa ja alkuun syytin mielessäni myös tätiäni siitä, että hän osallistui minun toiveideni ylitse kävelemiseen ja minun täydelliseen sivuuttamiseeni, eikä puolustanut oikeuttani itsemääräämisoikeuteen. Mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että kylmiltään ja ilman ennakko keskustelua toiveistani mukaan tullessaan, ei hän voinut kovin hyvin tietää mitä halusin ja luotti tilanteessa ammattilaisten asiantuntijuuteen, joten olen antanut hänelle anteeksi. Lisäksi syytin itseäni ja olin hyvin pettyny, kun en pystynyt pitämään puoliani ja ilmaisemaan toiveitani painokkaammin.

Asioita paljon pohdittuani, koen että kokemukseni synnytyksestä olisi voinut olla täysin erilainen, vaikka se teknisesti olisikin mennyt täysin samoin, jos asioista oltaisiin vain keskusteltu minun kanssani, toimenpiteille annettu selitykset ja annettu vaihtoehtoja, jos mahdollista. Sama äitiyspoliklinikalla, mielestäni erityisesti juuri nuoren, yksin odottavan ensisynnyttäjän kanssa olisi erittäin tärkeää huomioida häntä, kertoa tutkimuksista ja selittää ultrassa mitä kuvassa näkyy ja näin vahvistaa äidin suhdetta syntyvään lapseen, kun hän monessa tapauksessa (ei kaikissa) on suunnittelematta ja yllättäen tai muuten valmistautumatta tulossa vanhemmaksi.

Pohjois-Karjalan Keskussairaala 2006-2007

Vanha trauma

Omasta synnytyksestäni on jo aikaa, mutta ilahduin kun luin Hesarista tästä kampanjasta, sillä oma synnytykseni trauma ei ole oikeastaan tämän 27 vuoden aikana hälventynyt. Odotusaika meni normaalisti, mutta synnytys tapahtui vasta 42+2 rv:lla. Synnytyksessä oli ensin mukava nuorehko kätilö, mutta työvuoroon tuli elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen nainen ennen ponnistusvaihetta. Tässä vaiheessa olin ollut hereillä jo vuorokauden putkeen ja sairaalassakin 16 h. Kun spinaalipuudutus vei supistukset niitä lisättiin keinotekoisesti tipalla. Kätilö alkoi valmistella välilihan leikkausta ja käänsi selkänsä ja käski edelleen ponnistamaan, jolloin lapsen pää syntyi ilman apua. Kuulin kuinka lapsen pää kolahti pöytään. Tuolloin kätilöön tuli vauhtia, sillä vuodin paljon verta. Kun lapsi oli syntynyt kokonaan, yritti kätilö ensin itse ommella minua siinä onnistumatta. Lopulta anestesialääkäri tuli paikalle ja vei minut leikkaussaliin, jossa ommeltiin yht. n. 5 h. Onneksi epiduraalia jatkettiin ja lisättiin niin paljon etten tuntenut mitään. Silti tilanne oli 20-vuotiaalle ensisynnyttäjälle pelottava. Kun kysyin paljonko tikkejä oli laitettu, lääkäri vastasi ettei tässä kuule ole keretty laskemaan. Sain synnytyksestä kolmannen asteen repeämät (myös peräaukko ommeltiin) ja vietin sairaalassa 11 vrk. Verta menetin 2,5 litraa ja kaiken kukkuraksi sain rintatulehduksen. Lapsesta en pystynyt nauttimaan ollenkaan viikkokausiin, kun olin niin heikossa kunnossa että pelkkä imetys riitti kontaktiksi ekan kk aikana. Kohtelu oli niin kovakouraista, ajattelematonta ja julmaa etten ikinä uskaltanut hankkia toista lasta. Kukaan ei tarjonnut kriisiapua traumaattisen kokemuksen jälkeen mutta kätilö tuli sentään pyytämään anteeksi, kun jouduin käymään sairaalassa rintatulehduksen takia uudelleen. Eniten häntä tuntui harmittavan se, että olin tehnyt synnytyksestä kirjallisen valituksen potilasasiamiehelle. Käsittelyn tulos: kaikki nämä kuuluvat synnytyksen normaaleihin riskeihin eikä ollut kuulemma tarvetta korvauksiin.

Yhden lapsen äidiksi jäänyt

”Ei koskaan enää”

Ensimmäinen raskaus oli jatkunut kaksi viikkoa lasketun ajan yli ja minulle oli varattu aika äitipolilta synnytyksen käynnistykseen. Neuvolassa puhuttiin ballongista, mutta paikan päällä lääkäri ilmoitti, että pitää käyttää lääkkeitä. Ensimmäisen tabletinmurun sain noin yhden aikaan iltapäivällä. Osasto oli täynnä ihmisiä, joilla käynnistys ei edennyt. Minulla se eteni liiankin nopeasti ja kivut alkoivat tunnin parin kuluessa, vaikka tilanne oli aivan epäkypsä. Toisen lääkeannoksen aikaan olin jo todella kipeä ja kolmanteen olisin varmaan kuollut, koska kivut olivat niin kovia. Pääsin saliin noin yhdeksän aikaan illalla ja melkein heti lääkäri tuli laittamaan epiduraalia. Yön aikana epiduraalia piti bonustaa monta kertaa, koska se jäi vähän toispuoleiseksi ja selkä oli kipeä

Aamulla saliin tuli toinen kätilö ja tiesin heti, että asiat menevät pieleen. Kätilöön oli todella vaikea saada edes katsekontaktia keskustelusta puhumattakaan. Ensimmäiseksi hän sanoi, että sain liikaa lääkkeitä eikä niin voinut jatkua. En tiedä, mitä hän teki, mutta todennäköisesti pienensi kipupumpun annostusta. Selkäsärky alkoi aamupäivän aikana tuntua aina enemmän. Koska kohdunsuun aukeaminen eteni melko hitaasti, kysyin kätilöltä, voisinko saada kipuun vielä lääkitystä. Hän poistui huoneesta vastaamatta. Yritin myöhemmin kysyä uudelleen, mutta hän ei edelleenkään vastannut. Selkä tuli koko ajan kipeämmäksi ja supistukset pahensivat kipua. Pelkäsin. Tilanne oli inhottava, mutta yritin keskustella kätilön kanssa tilanteesta. Kerroin, että en saa häneen mitään kontaktia, koska hän ei puhu eikä edes katso kohti. Kätilö loukkaantui ja alkoi puolustautua: pitääkö hänen muuttaa luonnettaan minun takiani? Yritin supistusten ja selkäkivun keskellä selittää, että tilanne on minusta pelottava ja olen todella kipeä. Kätilö kertoi, että vauva on avosuisessa tarjonnassa, mistä kipu varmaankin johtuu. Menetin ajantajuni, enkä pystynyt enää kuin itkemään ja huutamaan. Jossain taustalla kätilö ja lääkäri kiistelivät siitä, syntyykö lapsi pian vai annetaanko jotain. Ihmisiä tuli ja meni, mutta en varsinaisesti huomannut enää, mitä tapahtui. En ollut muistanut vauvaa tai mitään muutakaan enää pitkään aikaan.

Anestesialääkäri laittoi käden olkapäälle ja sanoi sen toisen mukavan lauseen, joka minulle synnytyksessä sanottiin: ”Sinä olet ollut kovassa kivussa jo pitkään, minä autan sinua.” Minulle laitetaan spinaalipuudutus ja kipu lakkasi. En pystynyt lopettamaan itkemistä, mutta kuulin, miten kätilö sätti minua siitä, että olin hengittänyt ilokaasua väärin. Tilanne oli hirveä: kukaan ei kuunnellut, kun pyysin apua enkä voinut paeta mitenkään. Tiesin, että on pakko pysyä kasassa, koska en voinut tehdä tilanteessa mitään eikä vauva ollut vielä syntynyt. Vauvan sydänäänet olivat alkaneet laskea. Paikalle tuli hirveästi väkeä ja minun käskettiin ponnistaa, vaikka en tuntenut yhtään mitään. Tiesin, että ponnistaminen oli aivan turhaa, koska juuri äsken joku oli sanonut, että vauva oli liian ylhäällä. Ponnistin, vauvaa yritettiin vetää imukupilla. Pyörryin. Herätessäni kuulin, miten lääkäri päätti hätäsektiosta. Olin hirveän helpottunut, mutta pelotti, että tunnen kaiken leikkauksessa eikä nukutus onnistu. Anestesiahoitaja vakuutti, että nukutus onnistuu kyllä. On pakko uskoa, että se on totta, koska muuta en voinut. Nukahdin.

Ensimmäinen elämäni päättyi nukutukseen. Kun heräsin, kaikki oli eri tavalla, enkä enää tiennyt, miten sitä elämää elettäisiin. Lopulta olin niin ahdistunut, että pyysin hoitajilta apua. Vauva tuntui vieraalta ja makasin öisin miettimässä synnytystä. Sairaalalla ei ollut tarjota mitään apua, koska ainoa psykiatrinen sairaanhoitaja oli varattu seuraavat kolme viikkoa. Lähdin sairaalasta vauvan ja post it -lapulle kirjoitetun mielenterveystoimiston päivystysnumeron kanssa. Vauvavuosi oli vaikea ja valvoin seuraavina vuosina aina välillä keskellä yötä, koska synnytys itketti. En aio synnyttää enää koskaan, koska en aio ikinä joutua tilanteeseen, jossa sama voisi tapahtua uudelleen.

Kolme vuotta myöhemmin maksoin itse terapiakäynnit, joissa pääsin viimein irrottautumaan synnytyskokemuksestani. Asia ei enää vaivaa päivittäin eikä edes kuukausittain. Olen kuitenkin edelleen katkera systeemille, joka salli tällaista tapahtuvan. Jos suurin osa synnyttäjistä pitää kokemusta hienona, kuinka paljon saa olla sellaisia synnyttäjiä, jotka traumatisoituvat? Paljonko on lääkärin ja kätilön etiikan kannalta liikaa?

OYS 2014

Kasin synnytys

Minulta ei synnytyksen aikana kysytty tai edes mainittu, että minulle tehdään episiotomia. En itse paljoa muista ko. tilanteesta. Olen mieheltäni kysellyt, että muistanko oikein ettei asiasta mainittu. Hän sanoi etteivät he mitään sanoneet. Puuduttivat vaan ja sitten kuului veret seisauttava ääni, kun väliliha leikattiin. Toki puuduttaessa kuului mun verta seisauttava huutoni.

Synnytin esikoiseni tammikuussa 2019. Annoin ensitunnelmissa synnytykselle arvosanaksi kasin. Kätilö ompeli leikkaushaavan erinomaiseen kuntoon ja paranin nopeasti. Tiedän, että olisin revennyt ilman sitä. Olen kuitenkin alkanut nyt miettimään sitä, että miksi minulle/meille ei sanottu, että näkevät parhaaksi leikata välilihan. Miksi se vaan leikattiin? Olisin suostunut siihen todellakin. Mieheni mielestä kätilön asenne oli koko synnytyksen ajan todella tyly. Oli kyllä tilanteita joita muistan itsekin ihmetelleeni. Miksi he (kätilöopiskelija oli myös mukana) lähtivät huoneesta sanomatta mitään. Miksi he käskivät istumaan portatiiville ja katosivat sen siliän tien. Itse pelkäsin siinä vaiheessa synnyttäväni lapsen siihen.

Olen myös alkanut miettimään tilannetta, kun lääkäri tuli ultraamaan. Siitä ei mainittu mitään. Lääkäri vaan paukkasi sisään huoneeseen (hän oli erityisen mukava mieslääkäri) ultrasi ja jotain he juttelivat. Ei kerrottu tosiaan, että ”hei lääkäri tulee tsekkaamaan missä tarjonnassa vauva on ja mahtuuko tulemaan”.

PHKS 2019

Eroon äidistä

Tulen neuvolan lähetteellä vakavien oireilujeni vuoksi: verenpaineen nousu, turvotus, ruokahaluttomuus, särky raajoissa, voimakas uupumus, proteiiniuria, ph-epätasapaino sekä sikiön kasvun pysähtyminen. Nämä tapahtuivat suonensisäisen antibioottikuurin ja sen aiheuttaman hiivan jälkeen. Minulla on myös raskaudenkin aikainen raudanpuuteanemia. Kerron, että sikiö liikkuu, mutta vähemmän. Olen itsekin pieni ja ollut syntyessäni myös, joten tokikaan suurta vauvaa ei kuulukaan olla odotettavissa, mutta kasvu on ollut hyvää pysähtymiseen saakka.

Käynnistäminen tapahtuu laskettuna päivänä – kolme viikkoa kasvun pysähtymisestä. Minua ei hoideta eikä tutkita millään tavalla, missään vaiheessa. Tiedoistani kuitenkin näkyy mm. raudanpuute labroissa. Minulla on ollut raudanpuuteanemia loppuraskaudessa, mutta sitä ei olla diagnosoitu.

Kerron haluavani ehdottomasti ammeeseen koko synnytyksen ajaksi ja siksi olen ottanut selvää, että ballongilla se on mahdollista. Käynnistys tehdään yötä vasten samoin tein siltä istumalta. Olisi ollut mukavaa, jos olisi otettu huomioon kova väsymykseni ja järjestetty aika, vaikka aikaisemmin aamuun, jotta olisin ollut vähän paremmin voimissani synnyttämään.

Ammetta ei kuitenkaan näy ennen kuin on liian myöhäistä ja silloinkin jouduin sitä moneen kertaan tivaamaan. On aivan käsittämätöntä, että synnyttäjä joutuu taistelemaan kesken kaiken oikeuksistaan. Myöskään muut luonnolliset keinot eivät olleet tarjolla yhtäkkiä, vaikka luonnollinen kivunlievitys oli tärkeä toiveeni ja olin veteen valmistautunut.

Minulle ja vauvallekin tehdään toimenpiteitä varoittamatta ja luvatta. Kaikki tämmöinen on jäänyt kalvamaan ja tuntunut raiskaukselta. Itsemääräämisoikeuttani on loukattu.

Kätilöt eivät ole millään lailla saatavilla, tukena tai kuuntele. Lopulta joudun siirtymään toiseen huoneeseen ammeen perässä, kun minua jo ponnistuttaa. Silloin jouduin ammeessa vain toteamaan, että nyt on liian myöhäistä. Synnytys voi keskeytyä häiriöistä, etenkin, jos kohtua sörkitään voi se vetäytyä suppuun. Ilmeisimmin näin on käynyt, koska en ollut auki kunnolla. En päässyt rentoutumaan enkä saanut synnyttää rauhassa. Lopulta jouduin ottamaan kipulääkkeitä, jotta sain rentouduttua, että aukesin.

Kerroin kätilölle, että ei ole normaalia ja hän käski vielä ammeesta tulon jälkeen nukkumaan naureskellen kipulääkityksellekin, että niin ne kaikki sanoo. Lopulta, kun pyydän lisää lääkettä ja kerron, että kaikki ei ole hyvin aj vauva pitää saada pois, ei seuraavakaan kätilö reagoi. Lopulta huomaa, että olen 8 cm auki ja lähtee hakemaan kipulääkettä. Kerron taas, että minua on ponnistuttanut jo edellisestä huoneesta asti.

Lopulta alan synnyttää yksin huoneessa ja tehotiimi paukkaa paikalle enne kuin saan lääkettäkään. Kauhea meteli ja kätilö huutaa naamallani, että pitää ponnistaa, mutta ei ohjeista ollenkaan ja minut käännetään väkisin selälleen, vaikka tuntuu luonnolliselta olla kontillaan. Itken paniikissa ja kysyn mitä tapahtuu, mutta en saa vastausta. Taas tehdään toimenpiteitä tahtoani vastaan. Epistomia ja imukuppi. Ei mennyt paria minuuttia enempää, että vauva oli ulkona.

Tämän jälkeen napanuora katkaistiin liian aikaisin vasten tahtoani ja vauvaa otettiin koko ajan pois, vaikka halusin pitää häntä lähellä ja imettää. K-vitamiinin luin jälkeenpäin pistetyn ilman tietoani, kysymättä lupaa, jota en olisi antanut.

Yhtäkkiä joku tuli lastenosastolta viemään vauvani vastasyntyneiden osastolle ja kertoi epäilevänsä minua päihteiden käytöstä raskauden aikana. Vauva oli tällöin korkeintaan puolen tunnin iässä ja minä olin ommeltavana pöydällä. Täysin avuttomana ja ikävästi lääkepöllyssä, joka oli jo itsessään minulle suuri pettymys. Ilman mitään lääketieteellistä perustetta meidät erotettiin. Vauva revittiin suoraan kohdusta eroon äidistään. Tämä on ollut meille todella traumaattista. Vauva ei ole ensimmäiseen yhdeksään kuukauteen valmis olemaan erossa äidistä. Hän ei ole valmis – hän tarvitsee äitiä osatakseen mm. HENGITTÄÄ. Tässä tulikin sittemmin vaikeuksia.

Onko sairaalan käytäntö erottaa lapsi ja äiti, jossei nimenomaan heidän erottamiselleen ole jotakin lääketieteellistä perustetta? Minkälainen sellainen peruste voisi edes olla?

Minun ei annettu imettää. Kärsimme molemmat asiasta. Imetyksemme häiriintyi ja lapseni terveys vaarantui. Minua pidettiin synnyttäneiden osastolla ilman vauvaa, ilman mitään syytä olla siellä ja lasku lähetettiin perässä. Vastasyntyneiden osastolta en saanut paikkaa vauvan kanssa, vaikka siellä oli koko ajan huone vapaana ja patja lattialla, joka minulle olisi riittänyt ja ilmaisin asian moneen kertaan. Olin luonnollisesti todella väsynyt juuri synnyttäneenä ja vielä oireineni ja raudanpuuteanemiassa sekä SLE taustaisena kulkemaan edes takaisin pitkää väliä. Enkä saanut mitään hoitoakaan. Osastot eivät kuulemma kommunikoineet keskenään. Miten se on mahdollista? Olen totaaliyh eikä sitä kukaan huomioinut tilanteessa kuinka paljon vaikeammaksi se tehtiin tällaisella toiminnalla, kun ei ole edes ketään auttamassa minua ja vauvaa, pitämässä puolia..olemassa toinen syli.

Kätilö vähätteli tilannetta ja käski menemään vain suihkuun ja sitten vauvaa katsomaan. Kirjoitti minun olevan järkyttynyt seurannasta, vaikka väkivaltaisesta erottamisestahan minä olin järkyttynyt, vauvan pahoinpitelystä! Ja koko synnytysprosessista kaikkineen. Sitten tarjotaan jotain psykiatrisia palveluita, kun on ensin rytätty eikä minun tilanteessani edes ajatella, että ENHÄN MINÄ SELLAISIINKAAN PÄÄSE VAUVAN KANSSA YKSIN. Sillä pestään kädet kaikesta aiheuttamastaan. Enkä kaiken tämän jälkeen luota julkisen tahon tarjoamiin palveluihin. Yksityiset valitsemani hoitomuodot tulisi mielestäni korvata sitten, kun sellaisiin rauhassa pääsen aikanaan.

On jo itsessään pettymys ja huoli, kun joutuu käynnistykseen. Yksinäisenä synnyttäjänä. Oireineen. Olisi syytä pidellä silkkihansikkain, mutta päinvastoin tapahtui. Järkyttävää herätä, että tällainen tilanne on meillä Suomessa. Että joitain ihmisiä pidetään avoimesti alempiarvoisina. Todella turvattomuutta aiheuttavaa toimintaa herkässä tilassa. Äidillä ei ollut ainakaan enää mitään väliä eikä tahdollaan, kun vauva oli ulkona. Vauva vaan omittiin sairaalaan ja tehtiin mitä lystää kyselemättä vanhemman lupaa.

Valitettavasti teksti saattaa olla hieman jäsentelemätön, koska minulla on todella aika paljon muutakin tekemistä näiden kymmenten oikaisujen, huomautusten jne. kaikenlaisen papereiden pyörittelyn lisäksi täällä. Pakko kuitenkin taistella, jotta saa keskittyä nimenomaan niihin tärkeisiin asioihin rauhassa vihdoin!

P.s. Lapseni on oikein toivottu ja rakastettu ihme. Ikävää, että selkeästi oletetaan jotakin muuta.

Jorvi 2018

Luvatta tehty episiotomia

PHKS 2019

Esikoisen synnytys

Pitkähkö, hitaasti edennyt synnytys. 2 ekaa kätilöä tsemppasivat hyvin, pärjäsin luomukeinoin pitkään, mutta sain kohdunkaulan puudutteen nopeasti, kun sen koin tarvitsevani.

Juuri, kun alkoi ponnistuttaa, kätilöiden vuoro vaihtui. Jouduin odottamaan. Ensitöikseen kätilö nakkasi synnytysjakkaran käytävään: ”Et kai nyt vaan tässä ajatellutkaan…?!”. Sitten alkoi hoputtaminen, sättiminen ja muu. Itselläni meni pasmat ihan sekaisin. ”Ei tule mitään. Reippaasti pitää ponnistaa, ei tule tuolla tyylillä mitään. Tänne ponnistat. Oi voi. Ei tämä nyt suju.” Yritin toista asentoa kätilön poistuttua jonnekin ja taas komennettiin puoli-istuvaan asentoon. Pissalle käskettiin, mutten uupumukseltani pystynyt ja pissasin alleni. Kätilö oli aivan pöyristynyt, sanoi synnytyksessä mukana olleelle opiskelijalle, että otahan ne leikkausvälineet siihen esille, jos saataisiin tähän synnyttäjään vähän vipinää. Tämä on erityisesti jäänyt mieleeni. Olin toivelistaani kirjoittanut, että välilihan leikkaamista vältettäisiin, jos suinkin mahdollista. Kätilö puhui ylitseni opiskelijalle, kuin en olisi edes paikalla, että ”leikkaa nyt vaan ja vielä lisää”. Ei ollut mikään pikkunipsaisu. Vauvan syntymän jälkeen opiskelija tikkasi pitkään, häntä taisi itkettääkin.

Kaiken valmentautumisen ja valmistautumisen jälkeen jäi sellainen olo, että synnytyskokemuksessa oli ratkaisevaa se, että kohdalle osui kätilö, joka ei kohdannut minua millään lailla ja hoiti synnytyksen, kuten hän ne hoitaa. Toisessa synnytyksessä jännitti kaikkein eniten se, minkälaisia kätilöitä osuu kohdalle…

SatKs 2014

Yksi nöyryyttävimmistä kokemuksista elämässä

Lapseni syntyi vuonna 2011 Naistenklinikalla. Olin tulossa maanantai-aamuna äitiyspoliklinikalle kontrolliin, sillä minulla oli perjantaina todettu gestaatiokolestaasi ja aloitettu lääkitys siihen. Olin jo pukenut päälle, kun kätilö kysyi, että tiputteleeko minulta lapsivettä. Sanoin etten tiedä, sillä en tiedä, miltä se tuntuu. Kätilö olisi lähettänyt minut kotiin, mutta pyysin, että voitaisiinko se varmistaa vielä. Näin tehtiin ja testi näytti positiivista. ”Sinä synnytät sitten tänään”, kätilö totesi.

Kaikki eteni ihan mukavasti synnytyssaliin asti, jos meidät otti vastaan iltavuorossa ollut mukava kätilö. Hänen kotiin lähdettyään tilalle astui toinen henkilö, joka marssi huoneeseen esittäytymättä, selkeästi vihaisena ja kertoi, että hänellä on kiire eikä ehdi olla meidän kanssa. Täällä synnytetään hänen tavallaan. Kätilö ei todella tullut meitä katsomaan, vaikka pyysimme häntä kipujen voimistuttua. Lopulta hän tuli vihaisena huoneeseen ja myöntyi pyytämään epiduraalia anestesialääkäriltä. Kalvoni oli puhkaistu aiemmin ja sanoin, että minun pitäisi päästä pissalle, voisiko hän auttaa. Tähän kätilö tokaisi naurahtaen, että ”laske kuule alles”. Tämä on ehkä yksi nöyryyttävimmistä kokemuksista elämässäni. Kävin sitten kätilön lähdettyä itse vessassa.

Odotin epiduraalia kovissa kivuissa yli tunnin. Kätilö ei tullut kertaakaan meitä katsomaan. Ennen anestesialääkärin tuloa toinen kätilö tuli huoneeseen valmistelemaan välineitä. Hän sanoi, että anestesialääkäri ei sitten puhu mitään eikä hänelle saa puhua mitään. Minulla on synnynnäinen alaselän vamma juuri siinä nikamassa, minne epiduraali yleensä pistetään. Olisin halunnut kysyä siitä, mutten saanut. Anestesialääkäri kävi, ei puhunut mitään ja lähti.

Hyvin pian tämän jälkeen tuli aika ponnistaa ja vauva syntyi. Vauva annettiin minulle rinnalle ja samaan aikaan kätilö alkoi mitään sanomatta tikata repeämää. Kipu oli ihan sanoinkuvaamattoman kamalaa. Itkin ja minulle sanottiin, että nauti nyt vaan vauvasta. Jälkikäteen mietin, että minulla oli takana kaksi keskenmenoa, sairastuminen gestaatiokolestaasiin ja tämän vuoksi odottamaton synnytyksen käynnistys ja 6 viikkoa ennenaikainen vauva. Kaikki tämä näkyi tiedoissani. Olin valtavan peloissani ja olisin tarvinnut hellää ohjausta. Meille oli sanottu, että kätilö tukee ja auttaa mm. löytämään sopivia synnytysasentoja. Tätä olisin tarvinnut, mutta todellisuus oli valitettavasti ihan toinen ja hyvin traumaattinen. En usko, että pystyn ikinä toista lasta synnyttämään.

Naistenklinikka 2011

Leijonaemon kertomus

Taustaa: Olin kokenut luomusynnyttäjä, joka oli synnyttänyt jo 2 lasta luonnollisesti, ilman kivunlievityksiä ja perehtynyt hyvin paljon fysiologiseen synnytykseen, valmistautunut ja lukenut kirjallisuutta. Aiemmat lapseni syntyivät silloisessa Kätilöopiston Haikaranpesässä, jossa olin tottunut langattomaan sydänäänten seurantaan, vapaaseen liikkumiseen ja jalkeilla olemiseen sekä oman itsemääräämisoikeuden toteutumiseen. Nyt tällä kertaa Haikaranpesässä oli täyttä, ja jouduin ns. “tavalliselle” osastolle, jossa kuulemma piti olla täysin samat periaatteet, mutta ei ollut. Tässä otteita synnytyskertomuksestani kohtauksista, jotka minulle olivat kokemukseni mukaan synnytysväkivaltaa.

Saavuttuamme, sisätutkimuksen tehtyään rempseän oloinen kätilö alkaa asetella sängylle ja sen kautta ympärilleni jonkinlaisia vöitä ja kehottaa käymään pitkäkseen. “Mitä nämä ovat?” kyselen hämmentyneenä. Kätilö selittää, ettei heillä ole samanlaisia langattomia sydänäänten seurantalaitteita kuin Haikaranpesässä, että käyrää on otettava puolisen tuntia ja sen aikaa minun on maattava sängyllä. Kysyn, eikö ole mahdollista olla pystyasennossa. Kuulemma ainoastaan sängyn vieressä on, piuhojen puitteissa. Kätilö poistuu huoneesta, nousen heti ylös ja laite kadottaa signaalin saman tien. Virittelemme vöitä miehen kanssa ees taas, siirtelemme niitä eri kohtiin vatsalleni mutta ääniä ei saada kuuluviin. Sama juttu keinutuolissa. Ahdistaa ja masentaa, käyn alistuneena makaamaan sängylle, tämä on minulle jotain totaalisen uutta.

Puoli tuntia on kulunut, mutta en saa kuulemma vieläkään poistua piuhoista. Käyrä ei ole sellainen kuin pitäisi: kätilö sanoo että vauva saattaa nukkua, mutta syynä voi hänen mukaansa olla myös napanuora kaulan ympärillä. Aika kuluu, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käppyröitä alkaa ilmaantua monitoriin. Kätilö sanoo, että piuhoja ei voida irrottaa, koska minulla on ilokaasu käytössä. Olen auennut viiteen senttiin. Tiesin tämän, tiesin kaiken hidastuvan: makuuasento ja vieras paikka sen tekevät.

Jossain vaiheessa kätilö kiikuttaa minulle sairaalan vaaleanpunaista mekkoa. Sanon, että mielelläni pitäisin omat vaatteeni, mikäli mahdollista. Kätilö vastaa että ilman muuta, mutta on silti hieman huvittuneen oloinen. Oli kuulemma ajatellut ihan sitä vain, etteivät minulta omat vaatteet likaantuisi. Ihan kuin sillä nyt olisi jotakin väliä, ja ihan kuin en olisi varautunut ja ottanut useita vaatekertoja mukaan.

Välillä nousen ylös mutta signaali katoaa taas: on palattava sänkyyn. Tunnen itseni avuttomaksi, alistetuksi, kieriskelen kivun kourissa sängyllä kuin selälleen kellahtanut ötökkä.

Aika kuluu ja kuluu, välillä tutkitaan, kätilö kysyy voisiko puhkaista kalvot. Annan väsyneenä luvan. Hän ronkkii aikansa, se tekee kipeää, pitkiä ohuita putkia tungetaan minuun. “Nyt saat tämän pois”, kätilö sanoo ja irrottaa toisen vyön vatsaltani. Samassa jostakin alkaa kuulua monotoninen, hieman erilainen sydänäänten pamppailu. Katson alaspäin: joku piuha tulee ulos minusta. “Mikä toi on?” kysyn kauhuissani, pahaa aavistellen. “Onko vauvan päähän laitettu scalp-anturi?” Onhan se, minulta kysymättä, mitään kertomatta tai perustelematta.

Ikuisuuden kuluttua taidetaan olla 8-9 sentissä. Pystyasennossa käyn välillä ja ponnistuttaa hurjasti. Jotakin kohdunsuun (?) reunaa on edessä kuten edellisessäkin synnytyksessä, siksi on kätilön pyynnöstä aina supistuksen tullen käytävä makuulle, jolloin hän yrittää siirrellä reunaa pois. Kaksi supistusta yhdellä kyljellä, sitten taas kaksi toisella, kaksi selällään. Hirveitä, kamalia, käsittämättömiä kivun aaltoja. En kestä niitä, makuullani en kestä enää yhtäkään. Ja silti niitä tulee, on kuulemma vain maattava, kätilö ronkkii reunaa saamatta sitä siirtymään. Vedän ilokaasua niin että tuntuu kuin tikahtuisin siihen. Itken, huudan, vaadin vettä, on vaikea juoda pillillä makuuasennossa. Ääni on käheä ja kurkku kipeä ja kuiva.

Kuluu jälleen pitkä aika, varmaan tunti. Kyljelleen, selälleen, taas toiselle, minua ronkitaan jokaisella tuskan hetkellä joka suuntaan eikä reuna siirry mihinkään. Turhautuneena muistan, miten viime kerralla kätilö vain jakkaralla istuessani hieman siirsi reunaa sivuun ennen ponnistamista, ja vauva pullahti ulos. Sydänäänikäyrä on kuulemma taas liian tasainen, napanuora saattaa siis olla kaulan ympärillä. Vauvan pään asentokin ehkä vaikuttaa siihen, ettei reuna siirry. Epävarmuustekijöitä on liikaa: kätilö sanoo kutsuvansa lääkärin paikalle.

Huoneeseen astuu nuori, ehkä ikäiseni nainen. Näen itseni hänen silmillään: kärsivä, lopen uupunut olento sängyllä, toimenpiteiden kohde, yksi kasvoton tapaus muiden joukossa. “Sinä olet täällä kolmatta lastasi synnyttämässä”, hän puhelee esittäydyttyään ja tutkii minua. “Tämä on poikittain”, hän sanoo kätilölle. Siis mitä puppua – vauvako poikittain? Lääkäri ei katso minuun, ei puhu minulle. “Nyt laitetaan oksitosiinitippa, niin saadaan supistuksia vielä voimistumaan”, hän selittää tärkeänä kätilölle.”Anteeksi mitä?” huudahdan pöyristyneenä. Olen 9cm auki ja viittä vaille ponnistamassa, tässäkö vaiheessa tunkisitte minuun jotakin synteettistä oksitosiinia? Supistukset ovat muutenkin niin hirveitä, aivan infernaalisia, äärirajoillani olen niitä kestänyt tähän hetkeen asti. “Sitten voidaan laittaa sulle pudendiaalipuudutus, jos tuntuu, ettet ilokaasun kanssa enää pärjää”, lääkäri sanoo.

Silloin alan hermostua toden teolla. Kerron, että edellisessä synnytyksessä tilanne oli sama, ja että kätilö sai reunan tuosta vain helposti siirtymään ollessani jakkaralla ja muutenkin olen lapseni suhteellisen luomuna synnyttänyt enkä halua ylimääräisiä tippoja tai puudutuksia varsinkaan enää tässä vaiheessa, etenkään kun itse ongelman (edessä oleva reuna) kannalta niistä ei olisi mitään apua. Makaan edelleen sängyllä. Nuori naislääkäri seisoo sängyn jalkopäässä ja katsoo minua ylhäältä alas maatessani sängyssä. Hän taputtaa minua jalkaan ja sanoo ivallisesti: “Kuule, jos sä haluat luomuna synnyttää niin sitten pitää mennä saunaan synnyttämään.” En kuuntele enempää. Joudun raivon valtaan. Kuin kuoleman kielissä, kauheissa kivuissa nousen sängyltä pystyasentoon ja sanon painokkaasti, että tuo oli aivan asiaton kommentti, ja että kyllä itse asiassa tuhat kertaa mieluummin synnyttäisin saunassa kuin täällä, jos Suomessa kotisynnytys oikeasti olisi vaihtoehto (vuonna 2009 oli vielä melko paljon harvinaisempaa kuin nyt). “Vauvan parastahan tässä kuule vain ajatellaan”, lääkäri ja kätilö selittelevät molemmat. “Niin, mutta ei todellakaan tarvitse heitellä tuollaisia typeriä kuitteja!” huudan vihaisesti. Kuin leijonaemo tunnen yhtäkkiä nousseeni kivun ja noiden vieraiden ihmisten yläpuolelle. Minun vartaloni, minun synnytykseni, minun vauvani, minä tunnen meidät parhaiten. Sinä, lapseni, minä auttaisin sinut ulos. Yhdessä me onnistuisimme, minä tiedän sen, meidät on rakennettu toimimaan niin.

Sanon, että haluan olla pystyasennossa, koska uskon sen auttavan. “No, jos sinä olet sitä mieltä, niin voit sinä olla pystyasennossa ja kokeilla mitä vaan ikinä haluat”, lääkäri toteaa turhautuneeseen ja hieman ivalliseen sävyyn, “mutta tunnin päästä jos ei mitään ole tapahtunut, niin sitten kyllä laitetaan se oksitosiinitippa”, hän jatkaa kaikkitietävällä äänellä.

Silloin tulee hirvittävä supistus ja todella kova ponnistamisen tarve jälleen, kätilö tutkii ja reuna on nyt kadonnut, joten vauva taisi kuulla nämä puheet.

Tuntuu kestävän vielä kauan ennen kuin pääsen ponnistamaan. Kätilö kyselee moneen kertaan jonkin hiuslenksun perään, että löytyykö sellaista minulta. Vihdoin turhautuneena sanon, että on minulla sellainen laukussani, miksi sitä kysyt? Kuulemma hiukseni olisi hyvä saada kiinni, kun ovat niin pitkät, etteivät sotkeennu. Sanon, että hiusten auki pitäminen avautumisvaiheessa on minulle tärkeä symbolinen juttu, ollut aina. “Aha”, kätilö toteaa lyhyesti, olen aistivinani äänessä vähän huvittuneen sävyn. Hiuslenksun perään hän ei kuitenkaan enää sen koommin kysele.

En saa mennä jakkaralle sydänäänten takia, kätilön pitää pystyä tarkistamaan onko napanuora kaulasi ympärillä. Voin kuulemma mennä sängylle konttausasentoon.

Lapsen synnyttyä saan hänet rinnalleni ja sillä samalla hetkellä avustava kätilö lähestyy minua piikin kanssa. “Hetkinen”, sanon. “Eikö sitä istukkaa voi synnyttää niin että mahan päältä painellaan, niin mulla on aikaisemmillakin kerroilla tehty?” kysyn. “Niin, mutta tää on nyt uusi käytäntö meillä. Kaikille laitetaan tää automaattisesti”, kätilö sanoo. “Haikaranpesässäkö myös? Ei viimeksi vaan laitettu.” “Juu, ihan joka paikassa on nyt tää uusi sama käytäntö”, kätilö sanoo ja iskee piikin reiteeni. Olo on voimaton, turhautunut ja mieli täynnä tuhansia kysymyksiä. Tässä tilanteessa ei jaksa vaatia perusteluja, vaikka enemmän kuin mitään muuta haluaisin ne tietää. Ja onko oikeus tehdä rutiinitoimenpiteitä, jos äiti ei niitä halua? Monta, monta kysymystä ja silti kaiken tämän pitäisi olla triviaalia: olethan sylissäni sinä, terve ja ihana lapsi. Ja minulla kaikki hyvin. Millään muulla ei pitäisi olla väliä, mutta niin sillä vain on.

Vanhempi kätilö tulee huoneeseen jossain vaiheessa ensi-imetystä, ja kyselee isompien lasten ikiä. Kuultuaan ne hän on epäuskoisen näköinen ja kysyy enkö todellakaan haluaisi jäädä sairaalaan vähän pidemmäksi aikaa lepäämään. Vastaan mahdollisimman kohteliaasti ja neutraalisti, että kotona on hyvä levätä kun on puoliso apuna, tutussa ja turvallisessa ympäristössä ja isommat lapsetkin ovat niin ihania. Kysyy ovatko isommat lapset olleet luonteeltaan helppoja, koska “eihän sitä muuten varmaan jaksaisikaan kolmatta näin pian”. Tämäkin kommentti tuntuu hyvin loukkaavalta ja asiattomalta.

Kätilöopisto 2009

Kokonaan rikki

Tarinani alkaa raskausajan neuvolasta. Ensimmäisellä käynnillä varattiin aika ultraan, terveydenhoitaja käski miehen kanssa kotona miettiä että mitä teemme jos lapsella on kromosomihäiriö, sillä jos sellainen löydetään, ei sitten ole aikaa alkaa pohtia vaan päätös on tehtävä HETI. Hän sanoi, että kun lääkäri tulee huoneeseen meidän täytyy tietää miten haluamme asian hoitaa. Ymmärsin jälkeenpäin, että tämä hänen kertomansa ei pidä paikkaansa.

Ekalla neuvolakäynnillä myös minulle painotettiin että imetyksen on onnistuttava, koska sairaala haluaa imetyssertifikaatin tänä vuonna. Kerrottiin myös, että on sellainen hanke jonka vuoksi katsottiin painoindeksien mukaan minkä verran minulle saa tulla painoa raskaus aikana. Minun käskettiin laittaa painomäärä ylös ja pohtia miten pääsen tavoitteeseeni. (Tavoitteeni oli 11kg). Rajun oksentamisen takia joka jatkui koko raskauden en mennyt sokerirasitukseen. Mittasin sokereita kotona. Selitin moneen otteeseen, että olin aikaisemmissa raskauksissa käynyt sokerirasituksessa 2 kertaa ja molemmilla kerroilla oksentanut. Nyt kun oksensin muutenkin aamusta iltaan en halunnut mennä sokerirasitukseen. Terveydenhoitaja vastasi minulle sanomalla, että ”No, jos ottaisin sun kanssa sellasen linjan, että vain pakotan sut menemään.” Ilmoitin, että mittani oli tullut täyteen, olen aikuinen ihminen ja mua ei kyllä pakoteta tekemään yhtään mitään.

Vaihdoin terveydenhoitajaa. Perääni soiteltiin, haluttin tietää syy. Koitin neutraalisti vastailla kunnes usean utelun jälkeen puhuin suuni puhtaaksi. Uusi terveydenhoitaja oli ihana ja ammattitaitoinen.

Raskausaikana kävin diabeteshoitajalla, koska rajun oksentamisen vuoksi tarvitsin neuvoa ja apua verensokerien mittaamiseen. Hoitaja ei ollut koskaan tehnyt töitä rajusti oksentavan asiakkaan kanssa. Hän heilutteli ruokapyramidia, lautasmallia ja paperia jossa oli päivän esimerkkiruokailut. Koitin selittää kärsivällisesti mikä tilanteeni oli. Oksentaminen ja pahoinvointi rajoitti ruokailuani paljon. Ruisleipä ja täysjyväleivät ja kaikki ”kovempi”syötävä rikkoivat oksentaessa nielun niin että oksensin verta, joten ruokavalioni koostui siitä mitä pystyin syömään ja ruuasta joka oli helpompi oksentaa. Kerroin myös tuntevani ruokapyramidit ja lautasmallit ja tietäväni mistä terveellinen ruokavalio koostuu, mutta tilani estävänä niiden seuraamisen. Minulla oli ennestään huono-omatunto ja paha mieli asiasta. Tarvitsin apua henkisesti ja fyysisesti vaikeaan tilanteeseen. Diabeteshoitaja alkoi huutaa minulle, että jollen noudata hänen ohjeitaan, enkä syö puuroa niin hän ei voi minua auttaa. Aloin itkemään ja koitin selittää oksentavani puuron yhden lusikallisen jälkeen. Hän vastasi, että minua ei voinut auttaa ja minun olisi ennemmin pitänyt puhua psykologin kanssa. Onnekseni kävin myös ravitsemusterapeutilla, joka oli aivan järkyttynyt tästä diabeteshoitajan käytöksestä. Hän osasi auttaa ja neuvoa minua, tämän maksoin omasta pussista koska ihan oikeasti halusin apua. En saanut missään vaiheessa Hyperemeesi diagnoosia, vaikka oireeni vastasivat tätä raskauteen liittyvää sairautta.

Raskaus oli muutenkin vaikea henkisesti ja fyysisesti. Supistukset alkoivat jo rv 33 joka lisäsi vielä stressiä. Kävin pelkopolilla. Kätilö, jonka tapasin oli aivan ihana ja hän auttoi minua paljon. Raskausviikoilla 30 kävin ultrassa, vauvan kokoa seurattiin. Raskausviikolla 36 vauvan uskottiin vastaavan kooltaan 4 viikkoa suurempaa. Kukaan ei vastannut kysymyksiini vauvan vointiin liittyen. Sain ajan raskausviikolle 37+0 ja minulle sanottiin, että raskaus käynnistettäisiin.

Saapuessani sairaalaan rv 37, tunsin oloni hieman pettyneeksi siitä, että raskaus käynnistettäisiin. Vauva ei ollut kasvanut viikkoon yhtään. Usampi henkilö ultrasi vauvaa, jonka jälkeen minut käskettiin lähtemään kotiin. Kysymyksiini ei vastattu. Viikkoa myöhemmin menin neuvolaan, kerroin olevani huolissani vauvan voinnista ja oman fyysinen vointini olevan äärirajoilla. Neuvolasta minut lähetettiin äitiyspoliklinikalle. Kerroin jälleen olevani huolissani vauvasta ultrien takia ja siksi, että kukaan ei ollut kertonut minulle mistä mikäkin johtuu. Kerroin pelkääväni, että vauvalle kävisi huonosti, niin kuin yhden aikaisemman kanssa oli jo käynyt. Minut vastaanottanut nainen totesi, että “Jää sitten tänne. Ota housut pois ja mene pöydälle.” En vielä ymmärtänyt jäänkö tutkimuksiin, luulin että minua aletaan tutkimaan. Hoitajat puhuivat keskenään.

Maatessani hoitopöydällä, lääkäri totesi laittavansa “tikkuja” sisälleni, koska ei saisi ballonkia vielä laitettua ja alkavansa käynnistämään synnytystä. Menin niin lukkoon koko asiasta, etten osannut sanoa mitään, en laittaa vastaan enkä kyseenalaistaa. Kun hän oli erittäin rajuin ottein tunkenut ”tikut” sisääni (en edelleenkään tiedä mitä ne olivat) lääkäri totesi, että näiden jälkeen laitettaisin ballonki. Sanoin, että tiedoissani pitäisi lukea ja olen moneen otteeseen sanonutkin, etten halua ballonkia laitettavaksi itselleni. Kysyin, eikö voitaisi käynnistää lääkkeellisesti, koska minulla oli siitä aiempi hyvä kokemus. Lääkäri vastasi, että katsotaan huomenna.

Huominen tuli. Lääkkeellisestä käynnistyksestä kieltäydyttiin ja minut pakotettiin ballonki käynnistykseen. Se sattui aivan järjettömästi, niin paljon, että lantioni nousi tahtomattani ylös. Lääkäri huusi, että pidä lantio alhaalla, mutta kun yritin en pystynyt siihen. Ballonkia täytettiin lisää. Yhtäkkiä lääkäri totesi ballongin olleen koko ajan väärässä kohdassa, ja että varmaan siksi se oli sattunut. Mitään kysymättä hän aloitti uudelleen. Kipu oli edelleen kovaa. Myös hänen aikaisemmin tekemät alatietutkimukset olivat sattuneet paljon. Paikalle tuli toinen lääkäri, joka laittoi ballongin kivuttomasti. Uusi lääkäri kysyi miksi tätä ei oltu tehty jo eilen. Ensimmäinen lääkäri mutisi, ettei ollut onnistunut.

Supistukset olivat alkaneet jo edellisenä päivänä, ja kovenivat tänä toisena päivänä. Ballonki tippui parissa tunnissa. Pyysin, että lääkkeellinen käynnistys aloitettaisiin. Lääkäri kertoi, että sitä ei nykyään enää mielellään anneta ja laittoi sanallisista pyynnöistä huolimatta uudelleen ballongin. Olin pettynyt ja väsynyt. Lääkäri ei tälläkään kerralla saanut sitä ennen kolmatta yritystä ja koko toimenpide oli järjettömän kivulias. Olin jo niin väsynyt siitä, ettei minua oltu kuunneltu, että en jaksanut enää edes vastustella. Halusin vain, että kaikki olisi jo ohi. Ballonki tippui jälleen nopeasti. Iltapäivällä totesin, että vuodan paljon verta ja jotain muutakin. Minulle vaan kohautettiin olkia ja sanottiin sen olevan normaalia. Koitin kävellen saada supistuksia voimakkaammaksi.

Iltapäivällä minulle kerrottiin, että tänään ei tehtäisi enempää ja, että nyt voisin levätä. Aloin itkemään lohduttomasti kertoen, että minulla on lapsia kotona, jotka ikävöivät minua että en halunnut hukata aikaa lepäämällä. Lääkäri vastasi sanoen, että ”SINÄ ITSE HALUSIT TÄTÄ!” Huoneessa oli toinenkin synnyttäjä, minulla oli nöyryytetty olo. En ollut halunnut tätä! Sairaalaan tullessani olin vain halunnut tietää miten vauva voi. Halusin varmuuden siitä, että vauvalle ei käy huonosti. En pyytänyt käynnistystä, eikä minun mielipidettä edes kysytty. Kanssani ei oltu edes neuvoteltu ja nyt minulle huudettiin. Olin järkyttynyt ja rikki tilanteesta. Kysyin enkö voisi mennä kotiin muiden lasteni luo? Vastaus oli: huomenna. Aloin itkemään kunnolla. Kerroin olleeni turhaan poissa lasteni luota, sanoin tämän useamman kerran. Vastaus oli vain ”tämä ei ole ollut turhaa.” Kun kysyin miten niin, en saanut vastausta. Tyydyin kohtalooni. Lääkäri totesi, että “Onhan sinulla itsemääräämisoikeus”. Itkien huusin, että “miten niin? Koko tänä aikana minua ei ole kuunneltu yhtään!” Lääkäri poistui mitään sanomatta huoneesta. Jäin yksin huoneeseen itkemään.

Illalla kerroin hoitajalle vuotavani edelleen ja sanoin vauvan liikkuvan vähemmän kuin aiemmin. Hoitaja totesi tämän olevan normaalia ja kuunteli dopplerilla sydänäänet. Hän kysyi halusinko rauhottavaa lääkettä, että saisin nukuttua. Olin jo hyväksynyt illan mittaan tilanteen ja koin olevani rauhallinen, joten ja en halunnut mitään ylimääräistä låäkettä itseeni tietämättä edes miten se vaikuttaisi vauvaan.

Seuraavana aamuna lääkäri teki taas erittäin kivuliaan alatietutkimuksen, jonka jälkeen hän totesi lapsiveden tihkuvan. Kysyttäessä milloin se oli alkanut, kerroin, että olin vuotanut noin 15 tuntia. Olin ihan todella kiukkuinen, koska ymmärsin, että nyt taistelu aikaa vastaan alkaisi ja olimme menettäneet jo paljon aikaa.

Minut siirrettiin synnytyssaliin. Pyysin lääkkeellistä käynnistystä. Minulle laitettiin siitä huolimatta ja syitä selittämättä oksitosiinitippa. Pyysin, että saisin olla pystyssä ja liikkua, koska se helpotti supistuskipua. “Ei”, ”kohta” ja” hetken päästä” olivat vastaukset. Supistuksia tuli tiheästi. Tämä on jo kolmas päivä supistuksia ilman kivunlievitystä. Päivällä tutkimuksen aikana lapsivedet puhkesivat kunnolla, jonka jälkeen jokaisella supistuksella vauvan sykkeet romahtivat. Kehoni ponnisti, mutta koska olin edelleen 4cm auki en tietenkään saanut ponnistaa.

Illalla tulehdusarvoni alkoivat nousemaan ja minulle nousi kuume. Pyysin TENS laitteen avuksi tiheisiin supistuksiin. Puolen yön paikkeilla sain ilokaasua, jota olin koittanut välttää, koska se sai minut oksentamaan. Oksensin joka kolmannella supistuksella. Minulta kiellettiin juominen ja syöminen. Sain vain purskuttaa vettä. Minulle laitettiin tippoja, kertomatta mitä ne olivat. Oksitosiini oli alusta asti niin suurella teholla, kun sitä sai antaa. Jossain vaiheessa jouduin pyytämään epiduraalin. Epiduraalia koitettiin laittaa yli tunnin. Ja olin aivan rikki. Pysyin pyydetyssä asennossa supistuksista, ponnistamisesta ja oksentamisesta huolimatta. Anestesia lääkäri ei saanut epiduraali laitettua. Tunnin päästä anestesialääkäri tuli uudestaan, tällä kertaa laittamaan spinaalipuudutusta. Taas minua tökittiin reilun tunnin ajani selkään kunnes puudutteen laitto onnistui. Spinaalista huolimatta jouduin ponnistaessa ottamaan ilokaasua. Tämän jälkeen tilanne jatkui samana kuin ennen spinaalia. Tietysti vatsani oli jo aikoja sitten tyhjentynyt ja oksensin vain vatsahappoja.

Kuuden aikoihin aamulla hoitaja kysyi: ”mikäs nyt on fiilis.” Vauvan sykkeiden romahtelu oli kestänyt kauan, joten pelkäsin, ettei hän syntyisi ikinä terveenä jos edes hengissä. Aloin tietoisesti ajattelemaan etten halua rakastaa tätä vauvaa, koska en kestäisi menetystä. Vastasin hoitajalle, että “Painukaa kaikki vittuun!”. Hoitaja jätti työnsä kesken ja lähti huoneesta paiskaten oven perässään.

Myöhemmin kaksi hoitajaa heitti minut väkisin sänkyyn niin, että lonkastani ja reidestäni ”paloi iho” kun sen hankautuessa johonkin. Minua pidettiin käsistä kiinni naama hautautuneena tyynyyn jonkun työntässä kätensä voimakkaasti sisääni. Miinulle huudettiin, että “pysy paikoillasi!”. Tämä asento ja nämä tapahtumat saivat minut itkemään hysteerisenä, koska minut oli nuorena raiskattu samassa asennossa. Kysyin kovaan ääneen mitä tapahtuu. Minulle ei vastattu. Huusin “Mitä teette, mitä tapahtuu!” Minulle ei vastattu. Huusin niin kovaa kuin kurkusta lähti ”Mitä vittua te teette?!!” Minulle vastattiin, että ”vauvasi syöksyi jumiin, työnnän sen takaisin ja joudun pitämään sitä kunnolla sisällä.” Hoitajat alkoivat hokemaan ”Älä itke.” Olin aivan shokissa enkä saanut itkua kielloista huolimatta loppumaan, koska ajatuksissani aaltoili raiskaus ja vauvan kuolema. Osa peräsuoltani oli myös kaiken ponnistamisen takia tullut pihalle. Kun vihdoin pääsin takaisin selkämakuulle niin olin aivan turta, kivut olivat kestäneet niin kauan. Halusin vain kuolla. Oksensin edelleen.

Noin tunnin päästä menetin yhtäkkiä tajuntani koska sykkeeni nousivat ylös ja verenpaine romahti. Kuume oli 39 asteessa ja tulehdusarvot korkealla. Uusi anestesia lääkäri tuli ja laittoi hetkessä epiduraalin. Itkin onnesta ja kiittelin häntä sanoen, että hän on jumalan lahja (vaikka en jumalaan uskokaan). Tästä noin puolentoista tunnin kuluttua joku ylilääkäri saapui huoneeseen, katsoi minua ja tietojani, jonka jälkeen hän sanoi kiukkuisena ja voimakkaasti ”Miksi ihmeessä tämä nainen on vielä täällä, nyt heti sektioon!” En ehtinyt edes tajuta mitä oli tapahtumassa ennen kuin olin jo leikkaussalissa. Oksensin edelleen.

Kun vauva saatiin ulos vihdoin ja kuulin hänen rääkäisyn olin maailman onnellisin ihminen. Vauva annettiin rinnalleni, enkä ole koskaan elämässäni tuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin silloin. Lapseni oli hengissä. Aloin taas oksentamaan. Jouduin pyytämään lapsen isää ottamaan vauvan kun minut vietiin heräämöön. Kun minua vielä tikattiin tuntoni alkoi palaamaan ja sanoin, että tunnen kun minua tikkataan. Vastaus oli ”Joo ei tässä enää kauaa kestä”.

Olin menettänyt yli litran verta. Kohtuni oli repeytynyt. En halunnut ajatella koko synnytystä ja vasta nyt huomasin purreeni hampaitani yhteen niin lujaa, että kaksi paikattua hammastani oli lohjennut.

Pääsin kotiin. Sektiohaavan kipu oli lasten leikkiä verrattuna muuten romuna olevaan kroppaani. En voinut olla kyljelläni sektiohaavan vuoksi, enkä pystynyt kahteen viikkoon istumaan koska alapääni oli niin rikki. Selkäni oli mustelmilla ja kipeä pitkään tökittyjen puudutusyritysten vuoksi. Reisistä ja lonkasta lähtenyt iho vaikeutti toisella kyljellä oloa. Jalkani olivat turvonneet niin hurjasti että jalan kokoni oli melkein kaksi viikkoa kaksi kokoa isompi, joten kävely ja seisominen oli kivuliasta. Mikään asento ei lievittänyt kipua ja vessassa käydessäni minun piti huutaa pyyhkeeseen, etteivät lapset kuulisi. Vauvan hoitaminen oli todella vaikeaa ja olin henkisesti äärettömän rikki, koska ihanaa vauvakuplaani rikkoi se, että olin täysin romuna.

Viikon ajan, muiden nukkuessa, itkin iltaisin vauva sylissä hokien hänelle ”Anteeksi, etten pysty hoitamaan sua paremmin, äiti rakastaa sua äärettömästi, mä yritän parhaani, anteeksi” Tätä hoin niin kuin mantraa. Tämä johtui lähinnä siitä, että mies joutui auttamaan minua paljon. En ole tottunut olemaan autettavana. Kolme viikkoa meni joka yö nähden painajaisia ponnistus kivusta. Joka yö olin hikoillut tyynyn läpi patjaan asti. Puristin unissani käsiä nyrkkiin niin lujaa, että jätin kynnen jäljet käsiin.

Pikku hiljaa painajaiset vähenivät ja kehoni alkoi parantumaan. Painajaiset palautuivat hetkellisesti kun vauva oli 3kk ikäinen. Minun piti käydä keskustelemassa synnytyksestä sairaalassa, mutta vielä tänäkään päivänä en halua palata samoille käytäville jossa minua ultrattiin ja hoidettiin. Pelkkä ajatus tuo rintaan puristuksentunteen ja tunnen hapen loppuvan.

Tämän kaiken jälkeen kehoni oli pitkään jumissa, kipeä, kärsin pääkivuista ja huimauksesta. Aloin pelkäämään sairaalaan menoa ja lääkärillä käyntiä. Vieläkään en ole käynyt lääkärillä koska luottamukseni on mennyt täysin. Yksityiselle suostuisin ehkä menemään, mutta en tiedä kuinka monta vuotta menee, ennen kuin pystyn menemään kunnalliseen hoitoon taikka astumaan sairaalaan. Hoidin synnytyksestä jääneitä vaivoja fysiatrilla ja kiropraktikolla sekä hierojalla. Maksoin kaiken omasta pussista. Jokainen näistä hoitavista tahoista, oli järkyttynyt siitä missä kunnossa kroppani oli nuoreksi, ennen paljon liikuntaa harrastaneeksi, aktiiviseksi ihmiseksi. Pienin askelin pääsin kiinni normaaliin arkeen ja normaaleihin harrasteisiin. Mutta tie ei ole ollut nopea. Niin kuin kirjoituksestani voi päätellä tämä tapahtui ihan lähivuosina (tarkemmin en halua ajankohtaa sanoa) ja kuntoon pääsemiseksi on vielä matkaa. Henkinen puoli saattaa olla pidempi prosessi, sekä se miten kaikki tämä kokemani vaikuttaa minuun tulevaisuudessa.

SATK 2010-luvulla

Vain synnytys

Sitä, mitä minulle tehtiin synnytyssalissa, kutsuttaisiin kaikissa muissa tilanteissa sanalla raiskaus. Nyt se oli vain synnytys. Kätilön mukaan hieno ja upea luomusynnytys, josta tuloksena oli kuitenkin henkisesti ja fyysisesti vakavasti vaurioitunut äiti.

Olin kirjannut synnytystoivelistaani, että haluan synnyttää ilman kipulääkkeitä ja että en halua että kipulääkkeitä tarjotaan minulle ellen itse aktiivisesti pyydä. Synnytyskipujen voimistuessa kutsuimme kätilön paikalle koska halusimme tietoa synnytyksen etenemisestä. Kätilö tuli saliin naureskellen ja kysyen “jokos aletaan tilaamaan epiduraalia”. Kätilö oli vahingoniloinen synnytyskivuistani eikä tehnyt elettäkään että olisi tukenut minua. Ei epiduraalia tarkoitti ei tukea.

Olin toivonut synnytyksessäni, että saisin ponnistaa aktiivisesti pystyasennossa, omaa kehoani kuunnellen. Kätilö kuitenkin pelotteli minut täysin, että jos synnytän pystyssä tulen repeämään pahasti. Kätilö painosti minut sängylle puoli-istuvaan asentoon ja pakotti ponnistamaan ilman ponnistamisen tarvetta. Hän paheksui minua kätilöopiskelijalle siitä, että olin halunnut ponnistaa pystyasennossa.

Ilmeisesti sängylle painostamisessa ei todellisuudessa kuitenkaan ollut mitään tekemistä repeämisen kanssa, vaan kätilö halusi työskennellä hänelle mieluisassa asennossa, synnyttäjän toiveista ja tuntemuksista välittämättä. Tunsin, että puoli-istuvassa asennossa ponnistaminen ilman ponnistamisen tarvetta ei tuo vauvaa alaspäin, mutta kätilö vaan painosti ponnistamaan yhä kovemmin ja kovemmin. Olisin halunnut odottaa ponnistamisen tarvetta, mutta kätilölle tämä ei käynyt. Hän huusi ja karjui ja käski pidättää henkeä ja ponnistamaan pidempään ja pidempään. Kun hengityksen pidättäminen jäi päälle supistuksen päätyttyä, hän karjui minua hengittämään.

Olin pakotettuna epäluonnolliseen asentoon heiluvalle sairaalasängylle kaikkien tuijotettavaksi kuin näyttelyesine. Ponnistamassa ilman ponnistamisen tarvetta ja peläten kuollakseni että tulen repeämään ellen tee juuri kuten kätilö käskee.

Kätilö kysyi lupaa episiotomian leikkaamiselle. ”Ihan pieni nipsaisu vain”, hän sanoi, muuten repeäisin pahasti. Repeämisen pelossa annoin luvan tälle ”nipsaisulle”, mutta todellisuus oli muuta. Tunsin kuinka sakset pureutuivat välilihaani pala palalta syvemmälle. Minua leikattiin halki kuin paistia. Ei mikään ”pieni nipsaisu”, vaan syvälle kajoava halkaisu, monen monta kertaa.

Tikit ommeltiin kahteen kertaan, ensin opiskelija tikkasi minut, kätilön katsellessa vieressä. Kun työ oli melkein valmis, kätilö käski opiskelijan purkamaan kaiken ja ompeli itse ne uudelleen koska ensimmäiset tikit eivät olleet hänen mielestään hyvät. Itkin paniikissa sängyllä kun minua ommeltiin ja kätilö ihmetteli miksi itken, synnytyshän oli upea luomusynnytys! Kätilölle synnytyksestä upean ja luomun teki se, että en käyttänyt epiduraalipuudutusta, oma todellisuuteni oli kuitenkin jotain täysin muuta – raiskaus.

Kun olin ollut kotona vauvan kanssa muutaman päivän, episiotomiahaavani kipeytyi pahasti ja tunsin että kuinka tikit kiristivät ja painoivat. Pääsin pitkän anelun ja pyytämisen jälkeen neuvolalääkärin vastaanotolle, joka alapäätäni katsoen alkoi tivaamaan minulta onko minut raiskattu – mikään muu ei selitä alapäässäni olevia vakavia väkivallan merkkejä. Sopersin kauhuissani, että mieheni ei ole koskenutkaan minuun, olen vain synnyttänyt. Kiristäviin ja osittain repeytyneisiin tikkeihin neuvolalääkäri totesi vain, että ei näille enää voi mitään tehdä.

Episiotomian kohta oli kivulias ja haittasi istumista vielä 9kk synnytyksen jälkeen. Vuosi synnytyksestä muistan ensimmäisiä kertoja olleeni kivuton ja pystyin vihdoin iloitsemaan lapsestani, särkyneestä kehostani huolimatta.

KYS 2009

Fatshaming

Minut siirrettiin ruuhkan vuoksi Porvoosta Helsingin Kätilöopistolle. Sielläkin oli kiire.

Melkein ensimmäinen asia minkä kuulin saliin tullessani, että olen lihava. Kätilö komensi minut makaamaan selälleni, vaikka olisin halunnut seistä (ja keinuttaa itseäni) kipujen vuoksi.

Minulla oli kovat kivut, mutta kätilö istui selin minuun tietokoneella eikä tuntunut välittävän.

Sain kuvan, että ärsytin häntä.

Toinen kätilö kävi huoneessa ja katsoi kerran minuun. Sanoi heti minua hoitaneelle kätilölle, että tietääkö tämä että synnyttäjällä on kovat kivut. Kätilöni vastasi vain lyhyesti, että: ”tiedän”.

Kätilöni poistui useasti salista jättäen minut ja mieheni kaksin. Kivunlievitys ei onnistunut. Kun tuli ponnistusten aika, kätilö ohjeisti minua ponnistamaan, kun siltä tuntuu ja poistui taas pitkäksi aikaa huoneesta. Mieheni pelästyi, että joutuu itse ottamaan vauvan vastaan.

Synnytyksen jälkeen torkuin salissa vauva vieressäni toista tuntia, jalat ylhäällä. Jälkeiset vieressäni olevassa astiassa. Olin pahasti revennyt ja kätilö sanoi etten saa laskea jalkojani alas.

Jalat puutuivat ja soitin lopulta kutsukelloa. Kätilö tuli vihaisesti vain hakemaan käsilaukkunsa kaapista ja tiuski samalla, että on jo tehnyt ylitöitä tänään. Tämän jälkeen en onnekseni enää nähnyt kyseistä naista.

Kun soitin kelloa jonkin ajan kuluttua uudelleen paikalle tuli 2 yllättyneen oloista hoitajaa. Liekö edes kerrottu minun olevan siellä vielä paikat hajalla ja koivet ylhäällä.

Seuraava synnytys olikin suunniteltu sektio, joka myönnettiin synnytyspelkojen takia.

Kätilöopisto 2008

Kaksossynnytys

Synnytin ennenaikaisesti kaksoset Kätilöopistolla 2010. Synnytys käynnistettiin oksitosiinitipalla, ja supistukset olivat alusta asti hyvin voimakkaita ja tulivat taukoamatta. Pyysin, huusin ja itkin apua ja kivunlievitystä monesti, mutta kesäsunnuntaiyönä kukaan ei ehtinyt minua auttamaan tai sulkemaan tippaa. Jossain vaiheessa minulle luvattiin epiduraali, mutta kun anestesialääkäri saapui tuntien odottelun jälkeen, olin jo valmis synnyttämään.

Itse synnytyksessä oli ikään kuin itsestään selvää että lääkäri määräsi (asennon, episiotomian, kaiken) ja minä tottelin. Kun kerran ponnistaessani itkin kivusta, lääkäri katsoi minua ja huusi: “Hiljaa!” Tunsin itseni tyhmäksi ja huonoksi.Tässähän oli kyse riskisynnytyksestä, joten huone oli täynnä tuntemattomia ihmisiä ja minä olin vain riesana.

Synnytyksen jälkeen istukka jäi kohtuun. Kätilö kertoi, että se pitää saada ulos, ja hän vei minut leikkaussaliin. Leikkaussalissa minut siirrettiin nopeasti pöydälle ja raajani teipattiin kiinni pöytään. En pystynyt liikkumaan ja olin kauhuissani. Minulle sanottiin että istukka pitää ”painaa” ulos ja että minulle annetaan kivunlievitystä*. Sen jälkeen minulle ei enää puhuttu.

En pysty sanoin kuvailemaan, miten paljon se sattui. Itkin, huusin ja anoin lopettamaan kun kirurgi nyrkillään iski ja iski ja iski. Olin varma että sisäelimeni puhkeavat ja tunsin, kun peräsuoleni tuli ulos. Yritin paniikissa saada silmäkontaktia hoitajan ja lääkärin kanssa (jotka istuivat minun pääni molemmin puolin), mutta he katsoivat kivinaamaisena suoraan eteensä kun itkien anoin heidät auttamaan minua ja päästämään minut pois. Huusin: “Ei, lopettakaa, apua, älä, kiltti, päästäkää minut pois!”. Lopulta vain huusin. Pari kertaa joku heistä keskeytti kirurgin ja sanoi: “Hänelle pitää antaa enemmän kivunlievitystä.” Sitä annettiin ja painajainen jatkui. Lopulta istukka irtosi, ja minut vietiin lapsivuodeosastolle. Koko kehoni tärisi, enkä pystynyt enää puhumaan.

Osastolla menetin nopeasti 1,7 litaa verta, ja minut kiidätettiin takaisin leikkaussaliin. Ainoa muistikuvani sieltä on, kun hoitaja sanoo kirurgille: “Mene pois, hän tunnistaa sinut.”

Synnytyksen jälkeen olin ihan lukossa. En halunnut nähdä lapsiani, en pystynyt tuntemaan mitään, halusin vain olla itsekseni tekemättä mitään. Synnytyskertomuksestani luin, että minulle oli synnytyksen jälkeen tehty toimenpide nimeltä ”Creden ote”. Vasta vuosia myöhemmin, #metoon yhteydessä, tajusin, että olin kokenut synnytysväkivaltaa.

* nykyään tätä kipulääkettä ei käytetä lainkaan

Kätilöopisto 2010

”Anelin häntä lopettamaan”

Ensimmäinen synnytykseni käynnistyi klo 21.20 kotona. Yön sinnittelin, ja aamulla supistukset olivat niin kipeitä, etten kokenut enää pärjääväni yksin niiden kanssa. Pääsimme osastolle n. klo 9.30, ja meidät otettiin hyvin vastaan. Vastassa oli ihanat kätilöt, jotka kuuntelivat minua ja kysyivät toiveitani sekä vointiani. Olin valmis ottamaan vastaan kaiken avun, mitä he voivat tarjota. Jokaisella kerralla, kun piti tarkistaa kohdunkaulan tilanne, hoitaja kysyi ”Saanko tehdä alatutkimuksen?” tai ”Voinko supistuksen jälkeen kokeilla kohdunkaulan?” Tuntui siltä että he olivat minua varten siinä tilanteessa.

Tuli iltavuoro, ja saimme hyvän ja ihanan kätilön edellisten tilalle. Samalla ystävällisellä ja kunnioittavalla tavalla tilanteet edistyivät, ja siirryimme saliin. Synnytys ei edennyt kunnolla, ja minulta kysyttiin sopiiko jos oksitosiini aloitettaisiin. Suostuin koska olin jo ollut koko päivän kivuissani, eikä edistystä ollut kuin 2cm.

En hyötynyt mitenkään epiduraalista, ja hoitaja tilasikin spinaalin heti perään. Tässä vaiheessa supistus ei enää loppunutkaan, vaan käyrä jäi ylös. Spinaali tilattiin ja saatiin. Siitä oli apua 47 min ajan ja sen avulla sain ensimmäisen kerran levätä. Sain myös uuden epiduraalin, joka auttoi kipuun n. 50 min ajan. Ihana kätilö poistui kirjaamaan tietoja ja joku toinen tuli saliin. Hän ei antanut minun kääntyä pedillä, koska käyrä ei piirtyisi ja lopuksi hän pakotti minut seisomaan, vaikka jalkani eivät kunnolla kantaneet. Mieheni piti minua pystyssä, kun telinettä haettiin. Koeponnistukset ja joku hässäkkä, mistä en saanut tietää mitään, kalvot puhkaistiin ja jotakin piuhoja laitettiin. Oma kätilömme saapui ja kertoi, että vauvalla käsi huonosti pään vierellä ja lapsivesi oli vihreää. Hänen vuoronsa loppuu pian, mutta kaikki menisi hyvin. Sitten kello olikin jo niin paljon että yövuoro saapui, ja saliin tulikin kätilö, joka kysymättä tutki ja tiuski vähän väliä ”Älä huuda, pelottelet muita!” ja ”Nyt hiljaa!”

Sain kohdunkaulan puudutuksen, josta oli apua 30 min ajan.

Toinen spinaalipuudutus oli tilattu iltavuorossa olevan kätilön toimesta ja jäimme odottamaan sitä. Yöhoitaja tuli huoneeseen kahden muun hoitajan kanssa ja alkoi kauhea häsellys. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja käski minua ponnistamaan. Huusin tuskasta ja hoitaja karjui, että minun oli oltava hiljaa. Lääkäri puhui hoitajalle jotain ja joku tunki kätensä lapsen pään ja minun väliin. Lääkäri lähtee, ja yksi hoitaja jää käsi sisälläni odottamaan. Huudan, karjun ja anelen, että hän ottaisi käden pois. Ei mitään tapahdu. Huudan järkyttävästä kivusta ja potkin ja kiemurtelen ja lopuksi karjaisen keuhkojen täydeltä ”OTA SE KÄSI POIS SIELTÄ!” ja revin hänen kätensä irti minusta. Lääkäri tulee huoneeseen kolmen hoitajan kanssa ja ihmettelee, miksi hoitaja oli irroittanut käden. Anelen puudutusta. Minulle ilmoitetaan vain, että ei ehdi ja nyt poikkipöytään. Jalat ylös ja jotain ja jotain ja kamalaa kipua, ja huudan niin että mieheni meinaa oksentaa pelosta. Tässä välissä välilihani leikattiin tietämättäni, ja yritettiin työntää lapsen käsi pois tieltä. Sitten odotellaan että alkaisi ponnistuttaa. En enää jäänyt odottamaan, vaan sanoin että nyt mennään. Näin alkoi 6 min ponnistus, jossa lääkäri vetää imukupilla ja minä ponnistan niin paljon kuin ikinä pystyn. Toivoin vain että tämä helvetti loppuu.

Lapsi syntyi 00.04 ja hänet vietiin virvoitukseen, mihin käskin isän mukaan.

Sain noin 10 min itkeä, hengittää, täristä ja olla ylpeä itsestäni että selvisin. Lääkäri lähti, ja hoitaja yksin jäi saliin kanssani. Hän totesi ”hoidetaan tää nyt sitte loppuun. Otapa kaasua nyt”. Ihmettelin mitä tapahtuu kunnes tajusin että hän repii/kiskoo istukkaa irti voimalla. Anelin häntä lopettamaan mutta hän vain sanoi että ”hengitä sitä kaasua”. Paikkailu ja 28 tikkiä samalla taktiikalla loppuun.

Sen jälkeen menin voimattomaksi ja vauva tuli rinnalle. Aloin täristä ja sanoin miehelleni että ottaa vauvan. Minut pakotettiin ylös vaikka sanoin että en voi hyvin. Taju meni. Virkosin kun jalat oli nostettu ylös.

Hoitaja joka yksin repi istukkani selitti nyt lääkärille: ”Ei ollut mitään ihmeitä. Jälkeiset syntyi hyvin ja tikkasin.”

Osastolla seuraavana pyysin useita kertoja ottamaan hbg:n, koska oloni oli niin heikko, etten voinut seistä. Seuraavana yönä alkoi supistaa kunnolla ja ponnistuttamaan. Konttasin vessaan ja painoin hälyä. Synnytin 900 g painaneen istukan kokoisen hyytymän vessan lattialle.

Seuraavana päivänä uhkasin häipyväni lapseni kanssa, jos minulta ei mitata hemoglobiinia. Kiukutellen hoitaja tiuskaisi ”No otetaan sitten kerta noin kovasti sitä haluat”. Huojentuneena nukahdin.

Heräsin n. tunnin päästä ja kuulin, kun hoitaja juoksee käytävällä. Kummastelin mikä tilanne oli. Hoitaja juoksi huoneeseeni kahden veripussin kanssa ja kädet täristen yrittää asettaa tippaa. Mumisee samalla ”tää ois pitäny tehä jo eilen…” Olin ihmeissäni ja kysyin, että mikä on noin vakavaa. Hemoglobiinini oli alle 60… Että näin. Tästä kotiuduin ja olin vain onnellinen, että selvittiin molemmat hengissä. Nyt ymmärrän, miten monta asiaa oli mennyt pieleen, ja minä sanon: ”Ei enää ikinä kukaan pahoinpitele minua synnytyksessä!”

Kaikki hyvin paperilla

Synnytystä olen pelännyt nuoren ikäni. Pahiten minua etukäteen pelottivat se, etten saa apua kipuihin tai repeän pahasti. Voin kertoa, että yhden synnytyksen jälkeen pelkään noita asioita 100 kertaa kauheammin. Ensi alkuun haluan sanoa, että rakastan lastani yli kaiken maailmassa, ja olen niin kiitollinen, että minulla on hänet. Silti tämä rakkaus ei poista muistojani ja traumaani synnytyksestä, ja ajattelen, että minulla on oikeus tuntea vihaa, kipua, raivoa kokemastani.

Raskaaksi tuleminen oli todella iso juttu miehelleni ja minulle minun voimakkaan synnytyspelon vuoksi. Tämän tähden jo ennen raskautta kävimme doulan juttusilla, ja oikeastaan näiden tapaamisten rohkaisemana uskalsin edes ajatella tulevani raskaaksi. Tulinkin pian raskaaksi ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Pyysimme tätä samaa doulaa doulaksemme synnytykseen, ja hän suostui ilomielin. Pääasiassa raskauden aikana voin suhteellisen hyvin, ja vielä edellisenä iltana ennen synnytystä kävin lenkillä. Minulla oli jonkun verran pahoinvointia, mutta jaksoin käydä töissä ja tunsin rakkautta lapseeni jo raskausaikana. Synnytys pelotti minua hurjasti, joten luin kirjallisuutta, kävin synnytysjoogassa ja pelkopolilla kolme kertaa. Keskustelin aiheesta paljon ystävieni kanssa.

Pelkopolilla ystävällinen kätilö kuunteli huoliani ja oli erittäin mukava. Moneen kertaan hän vakuutti kirjoittaneensa minun pelkojani ylös tietoihin, jotta ne olisivat heti hoitavan henkilökunnan silmien edessä.

Suurimmat pelot kohdallani siis olivat:

– En saa apua, kun pyydän.

– Kipu lamaannuttaa.

– Minua ei oteta tosissaan kivun kanssa.

– Koen, että en voi vaikuttaa tilanteeseen.

– Häpeä haarat auki olemisestä loistelamppujen alla.

– Ei vieraita ihmisiä sisätarkastuksen aikana huoneisiin.

– Repeän pahasti.

Kun käyn tuota pelkolistaa läpi, en voi muuta kuin todeta, että viimeistä kohtaa lukuun ottamatta kaikki muut toteutuivat, jos episotomiaa ei lasketa. Vaikka minulle oli vakuutettu, että nämä asiat on nyt tiedoissani, ja nämä asiat lävähtävät välittömästi kaikkien hoitohenkilökunnan silmien alle, kun tietoni avataan. Toisin kävi.

Synnytykseni alkoi siten, että yöllä kello kolme heräsin siihen, että minulla tuli paljon verta sisältäni. Mieheni oli tuolloin vielä työreissulla, mutta lähti heti ajamaan matkaa luokseni. Sain ohjeeksi sairaalasta, että minun pitää tilata ambulanssi, koska varmuutta ei ollut istukan mahdollisesta repeämisestä. Ambulanssi haki minut siis sairaalaan. Loppuyö meni valvoessa, ja 10:ltä noin 40 vuotta vanha kuiva naislääkäri tutki minut. Olin luonnollisesti peloissani ja jännittynyt tilanteesta.

Tässä tapauksessa toteutuivat kohdat:

– Häpeä haarat auki olemisestä loistelamppujen alla.

– Ei vieraita ihmisiä sisätarkastuksen aikana huoneisiin.

Lääkärin mukana tuli toinen henkilö, josta en koskaan saanut tietää, kuka ja miksi hän oli tilanteessa mukana. Häntä ei esitelty minulle. Lääkäri teki sisätutkimuksen minulle todella härskissä asennossa. Vieras ihminen toljotti vieressä. Lääkäri suositteli käynnistämistä, koska kohdunsuu oli kuulemma hyvin pehmennyt. Pelästyin hurjasti, koska en ollut ajatellut käynnistystä. Kaikki tämä keskustelu käytiin niin, että minä olin haarat levällään tilanteessa kahden ihmisen toljottaessa vieressä.

En voi käsittää, miksi minua ei laskettu alas ja käyty housut molempien päällä tämä pelottava keskustelu. Olin kaikin puolin siinä täysin alakynnessä, peloissani ja häpeissäni. Missä olivat nuo kohdat, jotka oli luvattu kirjoittaa tietoihini ensimmäiseksi?

En ollut halukas käynnistykseen, jos lapsella ei ollut varsinaista hätää. Keskustelimme asiasta myös toisen lääkärin kanssa eri huoneessa, ja hän ei nähnyt käynnistämistä tarpeellisena. Emme siis lähteneet käynnistykseen, ja myöhemmin kätilöt sanoivat, että hyvä päätös.

Synnytys lähti hitaasti etenemään, ja selvisimme hienosti mieheni kanssa kahdestaan. Meitä ei päästetty enää kuitenkaan kotiin mahdollisen istukan irtoamisen riskin tähden. Supistusten alkaessa käytimme monia omia keinoja; liikuimme paljon, kävelimme portaissa saadaksemme supistuksia nopeutumaan, mieheni painoi aku- ja vyöhykepisteitä, istuin jumppapallolla, laskutti supistuksia supistuslaskurilla, Tens-laite oli hurjan hyvä ja antoi minulle hallinnan tunnetta, olin kylvyssä useita kertoja, synnytyslauloimme, mieheni hieroi minua, suutelimme, jne. Meillä oli hyvä meininki, ja koin mieheni pystyvän fyysisesti auttamaan minua kipujen kanssa. Kunnes, kello 20 illalla alkoi tapahtua. Tähän mennessä synnytys oli edennyt hitaasti, ja olin vain 5 cm auki.

Yhtäkkiä synnytys niin sanotusti räjähti päälle. En ollut vielä päässyt synnytyssaliin, ja olin yhdessä huoneessa toisen naisen kanssa. Rovaniemellä on 4 synnytyssalia, ja minä satuin olemaan juuri viides illan synnyttäjä.

Kello 20 aikaan pyysin siis lisäapua kipujen kanssa. Minulle näytettiin, missä on ilokaasu, ja kokeilin sen hengittämistä. Minua ei neuvottu laitteen kanssa enempää, eikä mm. kerrottu, että ilokaasun määrää pystyy itse määrittämään (joka synnytyksen jälkeen minulle kerrottiin). Ilokaasu teki minut todella huonovointiseksi, enkä kokenut siitä olevan apua.

Kello 20.30 soitimme uudestaan kelloa, ja tällöin olin jo ihan järkyttävän kipeä. En missään tapauksessa pyrkinyt luomu-synnytykseen vaan päinvastoin olin erittäin valmis lääkkeelliselle kivunlievitykselle. Silloin tapahtui pahin hetki synnytyksessäni: Koppava nuori kätilö tuli kellon soittamisen jälkeen huoneeseen, ja sanoi: ”Meillä on nyt raportti, sinun pitää vain kestää!” ja lähti kiireesti pois.

Mitä, kuulimmeko oikein? Jäin järkyttävien tuskien kanssa huoneeseen vieras nainen vieressäni.

Nyt toteutuivat nämä kohdat:

– En saa apua, kun pyydän.

– Kipu lamaannuttaa.

– Minua ei oteta tosissaan kivun kanssa.

– Koen, että en voi vaikuttaa tilanteeseen.

Tuohon asti henkinen kanttini oli kestänyt hyvin. Minulla oli ollut turvallinen olo edetä synnytystä eteenpäin tuohon asti nimikkokätilönäni olleen henkilön kanssa. Paniikki valtasi minut. Olin helvetillisissä tuskissa ilman mitään kipulääkkeitä, vieraan naisen kanssa samassa huoneessani, ja tajusin, että turvalliseksi kokemani kätilö lähtee nyt pois.

Helvetilliset supistukset jatkuivat, ja nyt myös doula oli pyydetty paikalle. En ollut kokenut hänen läsnäoloa tarpeelliseksi tuota ennen. Doula yritti ehdottaa synnytyslauluja, mutta sain tuskieni keskellä puserrettua, että ei enää auta. Olin halunnut doulan paljon senkin vuoksi, että hän mieheni kanssa vaikka raahaa minulle apua tuskieni kanssa, mutta hänelle tai miehellenikään ei näköjään tullut mieleen uudestaan hakea apua vaikkapa marssimalla henkilökunnan raporttikeskusteluun.

Tilanne senkuin paheni. Uusi kätilö tuli noin 15 minuutin päästä tästä eli noin 20.45. Tajusin heti, että tämä nainen ei ole niin turvallinen kuin toinen. Tähän asti olin pystynyt olemaan liikkellä, ja liikkellä ollessa tunsin kivut 60% pienemmiksi kuin maatessani. Nyt tämä uusi kätilö ilman tutkimatta, kuinka paljon auki olen, laittoi minut sängylle käyrälle makaamaan. Meinasin hukkua tuskiini. Antura lähti vatsani ympäriltä pois, kun en voinut olla paikallani tuskieni vuoksi, ja laite alkoi huutaa.

Myöhemmin kätilöi torui minua tympeästi, että kun sinä pyörit ja liikut, niin eihän tämä pysy. Yritimme soittaa kelloa, mutta kukaan ei tullut paikalle. Ja edelleen, kaikki tämä tapahtui samassa huoneessa vieraan naisen kanssa, ei synnytyssalissa. 10 minuutin päästä kätilö tuli tarkistamaa laitteen, joka oli huutanut raastavasti koko tuon ajan. Ja eikun uudestaan käyrälle makaamaan. Kätilö toi minulle ruokaa, ja sanoi , että yritä syödä, lapsella näyttää sydänäänet vähän heikkenävän. Oksennus suussa yritin jotain mutustaa.

En ymmärrä, miten selvisin kello 22 saakka, mutta silloin kätilö vihdoin kerkesi katsoa, miten paljon olen auki. 8 cm!!! Olin sinällään onnellinen, että jo niin paljon! Myöhemmin ajatellen tämä oli ihan järkyttävää, olin mennyt 8 cm asti järkyttävissä tuskissa, ja noin tunnin aikana auennut kokonaiset 3 cm. Ja usein nuo tuskaisimmat sentit ovat juuri viidestä kahdeksaan senttiin.

Avunpyynnöstä meni siis 2 tuntia, että pääsin saliin, ja sain lääkkeellistä kivunlievitystä. Olin sekaisin ja shokissa kivusta! Minulle ei enää keritty antamaan epiduraalia tai spinaalia. Pudendaali-puudutus ja kohdunkaulan puudutus (jos oikein muistan) minulle kerittiin antaa, ja sain hetken huokaisun tuskistani.

Kello 22 pääsimme vihdoin saliin. Avauduin nopeasti loput 2 cm kivunlievityksen ansiosta, kunnes alkoi ponnistusvaihe. Voin kertoa, että ponnistusvaihe oli yhtä helvettiä. Monilla naisilla ponnistusvaiheessakin tulee lepohetki, mutta ei minulla. 30 pitkää minuuttia viruin helvetillisissä sanoinkuvaamattomissa tuskissa. Kätilön mukaan ponnistin hyvin, ja lapsi syntyi 23.32 terveenä. Minulle tehtiin episotomia, ja se ei haitannut. ”Kaunistelevasti” kätilö myöhemmin sanoi, että olisi tullut karmeaa jauhelihaa, jos hän ei sitä olisi tehnyt. Olipa kivasti ja rohkaisevasti sanottu.

Lisämausteena tähän päälle vielä se, että sinällään ystävällinen doula otatti minusta ja miehestäni sekä vauvastamme kuvia vielä silloin, kun minä makasin haarat levällään parsittavana. Olin niin shokissa kivusta ja heikkona, että minulla ei ollut voimia sanoa mitään tai puolustautua. En voi ymmärtää, olimme doulan kanssa lukuisia kertoja puhuneet synnytysasentojen aiheuttamasta häpeän tunteesta minulle. Voin kertoa, että synnytyksen aikana erityisesti kello 20 jälkeen en kerinnyt miettiä häpeää, kun olin niin tuskissani, mutta häpeä palasi välittömästi, kun lapsen ulos olin pusertanut. Onneksi kätilö hetken päästä tajusi tilanteen, ja sanoi, että annetaan äidin palautua.

Minulle tuli jotenkin niin häväisty, suorastaan raiskattu olo synnytyksestä. Nytkin kun kirjoitan tätä, itken katkerasti. Miksi tämän piti olla niin karsea kokemus? Lapsi on itse suloisuus, ja mahdollisesti haluaisin joskus toisenkin lapsen, mutta en näe muuta kuin keisarileikkauksen ainoana vaihtoehtona. Olen katkera ja vihainen, että peloistani ja niiden kertomisesta huolimatta kaikki meni juuri niin kuin pelkäsin.

Paperilla näyttää, että kaikki meni hyvin. Myöhemmin kirjoitin asiasta pitkät sepostukset sairaalaan. Sairaalasta oltiin tosi pahoillaan. Järjestimme myös tapaamisen ylilääkärin ja pelkopoli-kätilön kanssa. Keskustelu oli hyvä, kyseistä koppavaa kätilöä oli kuulemma erityisesti muistettu asiallisesta käytöksestä jne. Minua tutkinutta lääkäriä ei kuulemma enää tavoitettu, sillä hän oli mennyt naapurikaupunkiin töihin.

Tätäkään en ymmärrä: miksi palautetta ei voitu lähettää viereiseen sairaalaan ja ensimmäisen kerran palautteeni annoin jo helmikuussa, ja lääkäri lähti viereiseen kaupunkiin töihin kesäkuussa. Eikö palautteen antamiselle olisi varmasti ollut aikaa? Minulle selitettiin, että valitettavasti olin juuri illan viides synnyttäjä, ja tämän takia kävi niin kuin kävi.

Toisaalta minulle kerrottiin, että myös tuossa huoneessa, jossa olin sen vieraan naisen kanssa, olisi pystytty jopa epiduraali aikaisemmin antamaan. Myöhemmin itse synnytyksessä mukana ollut kätilö sanoi, että hän ei ollut tajunnut, että synnytys etenee niin nopeaa. Hänellä oli ollut järkyttävä kiire tuona iltana, ja hän oli yrittänyt valmistella salia minulle valmiiksi. Tilanteeni tasalla ei siis oltu. Paljon vihaa, pettymystä ja katkeruutta jäi siis mieleni pohjalle.

Se kuva, mikä minulle näin myöhemmin analysoituna sairaalasta jäi, että siellä ei potilaalla ole paljon vikistävää. Siellä mennään niin kuin tyranni-kätilöt määräävät. Mietin, että kätilöksi hakeuduttaessa onko mitään psykologista testiä pääsykokeissa, vai pääseekö sinne myös sadistit halutessaan?

Oman synnytykseni jälkeen kuulin viereisestä huoneesta naisen tuskanhuutoja. Nämä kuuluivat siis synnytyssalien läpi. Sanoin ahdistuneella äänellä haudan pohjalta jotain niistä. Kätilö vain totesi lakonisesti, että nämä ovat meidän arkiääniä. Ymmärrän, että kätilöt kokevat tuskaa joka päivä, mutta on pelottavaa, että sen vain todetaan olevan työn ääniä. Kuinka varma potilas oikeasti voi olla, että hän saa apua? Oma kokemukseni on, että ei voi olla lainkaan varma.

Sen haluan vielä sanoa, että synnytykseni aikana minulla kerkesi olla 4 kätilöä, joista kolme olivat joko hyviä tai erittäin hyviä, mutta yksikin huono kätilö voi pilata kokemuksen niin tyystin. Ymmärrän, että synnytysosastolla voi olla kuoleman kiire, mutta tuollainen käytös ”Meillä on raportti, sinun pitää vain kestää!” on mielestäni anteeksiantamatonta. Paineen sietokyky ja silti ystävällisyys ovat kätilön ammatin osaa, ja jos siihen ei pysty, niin sitten on väärällä alalla. Sanotaanko ponnistavallekin naiselle, että meillä on raportti, pidätä vähän. Toki tästä voi ajatella myös sitä, että valtion pitäisi laittaa enemmän rahaa siihen, että kätilöitä olisi enemmän.

Omalla kohdallani tämä huono synnytyskokemus voi ajaa siihen, että en pysty ajatella uutta raskaaksi tulemista. Itken tätä katkerasti. Mikä oli niin ärsyttävää ja vihastuttavaa, niin myöhemmin kuin puhuin asiasta, niin jopa ammattilaiset saattoivat sanoa, että kipu unohtuu, tuo menee ohi, hormonien syytä. Tuo on myös tietynlaista henkistä väkivaltaa, millä mitätöidään naisen kokemusta. Pahimmat idiootit ovat myös vedonneet Raamattuun, että ”Kivulla sinun pitää synnyttämän” tai ”Ilon tähden, minkä lapsi tuo, nainen unohtaa kipunsa!”

Lapsi toi rakkauden uuden ulottuvuuden, mutta tuskaa, häpeää ja pohjalle jäänyttä vihaa lapsi ei vienyt. Siitä olen onnellinen, että tunsin välittömästi suunnatonta rakkautta uutta ihmettä kohtaan, enkä ole myöhemminkään tuntenut vihan tunteita synnytyskokemukseni tähden lastani kohtaan. Hänellekin syntyminen oli varmasti tuskainen kokemus.

Tämä teksti tuli aika sydän verellä ja tunteella kirjoitettuna. Nämä ovat kuitenkin suuria asioita naiselle. Nämä muistaa loppuelämän. Voin rehellisesti sanoa olevani kateellinen naisille, joiden synnytys on ollut hyvä kokemus. En voi kuin itkeä, että miksi minulla kaikkien pelkojeni jälkeen näin ei voinut olla. Uutta kertaa en uskalla enää yrittää. Liian paljon tähän sisältyy epävarmuuksia ja riskejä. Ja tämäkö oli siis vielä hyvä synnytyskokemus? Niin, paperilla.

Rovaniemi 2018

”On siinäkin äiti”

Odotin poikaani ja synnytys alkoi pari päivää ennen laskettua aikaa. Perusluonteeltani olen erittäin kiltti, rauhallinen ja herkkä ihminen. Supistukset olivat jatkuneet aamupäivästä iltaan, erittäin kipeinä ja tulivat alle 5 min välein. Lähdimme sairaalaan.

Sinne päästyämme heti ovella minua kohdeltiin vihamielisesti. Pidin kättäni vatsallani ja kätilö tarrasi ranteeseeni ja riuhtaisi käden vatsaltani, huutaen samalla ettei siihen vatsaan saa koskea, olet sillä itse itsellesi aiheuttanut valesupistuksia.

Pääsin käyrille ja sisätutkimukseen. Minulla oli viiltävää kipua ympäri lantiota. Käyrillä supistukset näyttivät heikoilta ja olin auki vain 1cm. Sisätutkimuksessa kätilö raapi minua pitkillä kynsillään. Ei uskottu, että supistukset ja kivut ovat jatkuneet koko päivän. Puhuttiin epäystävällisesti ja alentavasti.

Päätettiin lähteä kotiin, siihen ympäristöön en halunnut jäädä. Supistukset jatkuivat koko yön 4 min välein, aamulla palattiin sairaalaan, koska tässä vaiheessa olin jo hyvin väsynyt ja peloissanikin. Kivut olivat kovat.

Sairaalassa sama tilanne, sama yövuorolainen, samat raapimiset ja olin vain 2cm auki. Hän nauroi minulle. Sain jäädä saliin, en enää itse halunnut kotiin. Edelleenkään ei uskonut supistusten kestoa. Kovat kivut jatkuivat. Klo 12 olin vajaa 3cm auki. En pystynyt kävelemään vessaan, mieheni hoisi minua.

Sain oksitosiinin ja ilokaasua. Myöhemmin päivällä epiduraalin, joka helpotti oloani hetkeksi. Epiduraali ”kanyyli” meni selkääni, mutta kätilö oli käskenyt laittaa lääkkeen annostelun pois päältä melko pian epiduraalin laitosta, jotta olisin enemmän läsnä synnytystilanteessa. Synnytin siis tietämättäni ilman mitään kivunlievitystä.

Illalla tunsin tarvetta ponnistaa. Kätilö ei huomannut vauvan olevan avotarjonnassa, minkä vuoksi meinasi käydä hullusti molemmille. Kätilö kyllä haukkui minut useasti, etten vaan ponnista. Sain maata selälläni vain yhdessä asennossa, minua ei kuunneltu eikä otettu todesta.

Lääkäri kutsuttiin paikalle, joka onneksi lopulta hoiti tilanteen. Yhtäkkiä huone kuhisi ihmisiä. Yksi hoitaja hyppi mahan päällä, lääkäri leikkasi ja käytti imukuppia, jotta lapsi saadaan äkkiä ulos. Minä itkin kivuista, mutta en huutanut enkä kiroillut tai ollut kenellekään asiaton. Kerroin myös että nyt meni jotain rikki, kun lasta vedettiin ulos, ei kuulemma mennyt.

Minut tikattiin ilman kivunlievitystä. Samalla kun vauva oli vatsallani, pelkäsin vahingossa puristavani häntä. Kätilö syyllisti, että on siinäkin äiti ja jatkoi tikkaamista. Vuoro vaihtui. Sama yövuoron kovakourainen kätilö tuli hoitamaan salissa viimeistelyt pitkine kynsineen. Kerroin kovista kivuistani, vähäteltiin ja käskettiin vaan nousta ylös, että semmoista se on se synnytys se sattuu.

Koko sairaala-aika oli melko kamalaa, pystyin vaivoin liikkumaan ja vessassakäynti sattui. Vasta kotona tuttu neuvolan hoitaja tajusi missä kunnossa olen ja lähetti lääkäriin. Minulta oli murtumia ja sekä vaurioituneita hermoja. Hermovaurioiden takia olin menettänyt pidätyskykyni.

Myöhemmin on todettu, että minun lantiollani ei pitäisi pystyä synnyttämään alateitse. Sen sijaan, että minua olisi uskottu supistuksista ja kovista kivuista, minut haukuttiin ja alistettiin sekä vaarannettiin molempien henki. Synnytyksen hoitanut kätilö on pyytänyt jälkikäteen anteeksi.

Satakunnan keskussairaala 2013

Uskallanko vielä yrittää?

Laskettu aikani oli 11.5.2017. Terve poika, ensimmäinen ja ehkä viimeinen lapseni, syntyi 20.5. käynnistelyjen ja aika kamalan synnytyksen jälkeen. Jostain syystä laskettu aika oli neuvolassa laskettuna useamman päivän eri kuin mitä itse omalla kierrollani sain laskettua jonkun ohjelman avulla. Lapsi siis tuskin oli lainkaan niin yliaikainen kuin se ammattilaisten mielestä oli.

Vielä 11.5. päästettiin kotiin kun verenpaineet saatiin vihdoin sairaalassakin asettumaan samoihin kuin kotona. Mentiin sitten torstaina 18.5. äitiyspolille taas, ja nyt lääkäri sanoi, että on pakko käynnistää. En kysellyt enempiä, sairaalakassi oli mukana jne. Kaikki tämän lääkärin (oli myös synnytyksessä mukana) tekemät sisätutkimukset tekivät kipeää, ihan kuin olisin tuntenut hänen pitkät kyntensä sisälläni.

Laitettiin ballonki, ja ennen kuin pääsin sängyltä pois, supistukset alkoivat. Ne olivat sellaisia lempeitä ja mukavia oikeastaan, tuntui, että hei, kyllä mä nämä kestän! Lähdettiin osastolle. TENS riitti mainiosti näihin supistuksiin, jotka kuitenkin loppuivat kuin seinään parin tunnin päästä. Jäin osastolle, mies lähti kotiin peltohommiin.

Perjantaiaamuna ballonki tippui pois vessakäynnin yhteydessä. Sain ensimmäisen puolikkaan Cytotekin muistaakseni silloin ja vielä 2 kertaa saman päivän aikana. Mitään ei tapahtunut.

Lauantaiaamuna ennen aamupalaa sain kokonaisen Cytotekin, kävin aamiaisella ja asetuin sängylle käyrille. Kesken käyrillä olon meni lapsivedet. Supistukset alkoivat aika pian todella kovina. Pakkailin tavaroitani kasaan ja menin noin tunnin ajaksi (ehkä?) suihkuun. Kuuma vesi alaselkään auttoi supistuksiin. Suihkun jälkeen hoitaja yritti laittaa TENS-läpysköjä taas kiinni, mutta hikoilin tuskissani niin voimakkaasti etteivät laput ottaneet kiinni selkääni eikä hoitajalla ollut hommasta aiempaa kokemusta, joten se jäi. Soitin miehelle muistaakseni tässä vaiheessa. Hoitaja antoi minulle kipulääkettä reiteen pistoksena ja kärräsi minut pyörätuolilla saliin. Salissa olin jo 7 cm auki. Tässä vaiheessa oli mennyt aikaa vasta reilu tunti.

Papereissa lukee, että ”varsin nopeasti kohdunsuu edistyy, ollen kohta jo 9 cm auki. Valmistellaan spinaalipuudute, jonka saa 11.20.” Klo 12.20 kohdunsuu oli kokonaan auki ja papereissa lukee, että ”tarjoutuva osa tullut hyvin alemmas”, mutta pari riviä alempana lukee taas, että ”tarjoutuva osa kuitenkin vielä hieman korkealla”. Seisoin, kävelin, heijasin, roikuin miehessä joka oli ehtinyt paikalle. Vedin ilokaasua.

Sitten vaihtui kätilö. Käski heti ottaa omat villasukat pois.

Kohdunsuu oli täysin auki, ”tarjoutuva osa ei ole laskeutunut alemmas”. Sain spinaalin taas klo 13.48 ja syntocinion-infuusio aloitettiin klo 14.40. Tähän mennessä olin käynyt kaksi kertaa pissalla saamatta mitään ulos. Papereissa lukee, että ”vauvan päähän alkanut tulla pahkaa, ei ole laskeutunut alaspäin”. Epiduraali klo 15.40 alkaen, neljässä erässä. Katetroitiin 800 ml pissaa 16.25. Laitettiin kohdunsisäinen supistusseuranta ja aloitettiin taas syntocinon-infuusio. Lisää epiduraalia 17.22. Aktiivinen työntovaihe kirjattu alkaneeksi klo 17.50, kyljellään ja kontallaan. Epiduraali taas klo 18.50. En saanut enää nousta sängyltä.

Lääkäri tuli ultraamaan, takaraivotarjonta. Kertakatetrointi uudelleen 700 ml. Ollessani puoli-istuvassa asennossa, sydänääniin todetaan tulleen laskua, ja syntocinon-infuusio laitettiin kiinni. Sydänäänet korjautuivat. ”Lääkäri haluaa kuitenkin nopeuttaa vauvan syntymää, joten hän tekee imukuppipäätöksen. Puudutetaan väliliha ja leikataan episiotomia. Vauva syntyy klo 19.52, napanuora kertaalleen kaulan ympäri, löysätään pään yli. Lääkitään istukkaa irtoamaan Syntocinon-infuusiolla ja Cytotecein”.

Taas vaihtui kätilö.

Istukka irtosi ongelmitta klo 20.46. Vauva alkoi imeä. Episiotomiaa ommeltiin reilu tunti. Tikkaus teki kipeää ja sitä tehnyt kätilö moitti alapääkarvoitukseni häiritsevän hänen työtään. Ei onneksi muita repeämiä. Aloin vuotaa kovasti ja sitä hoidettiin Pitocin-infuusiolla ja taas Cytoteceillä, tällä kertaa takapuoleen laitettuna 3 kpl. Kipeydyin taas kovasti, ja sain Panadolia suonensisäisesti. Kohtu paineltiin useamman kerran ja aina vaan hulahti ulos hyytymäistä vuotoa. Ja taas katetroitiin, 800 ml. Sain Caprilon-nimistä lääkettä verenvuotoa hillitsemään. Ja lisää Cytoteciä… Oxanestiä kipuun. Vauva sai lisämaitoa matalan verensokerin vuoksi.

Yhteensä vuosin reilun 2 litraa verta, ja sain salissa ja osastolla muistaakseni yhteensä 4 pussia lisäverta. Oli lähellä, ettei lähdetty leikkaussaliin, mutta sitten kaikenmoisten lääkkeiden jälkeen verenvuoto onneksi loppui klo 2 maissa. Nesteytettiin ja lääkittiin kipuja, ja klo 6 päästiin vauvan kanssa osastolle.

Vauva joutui sitten infektion ja kuumeen vuoksi sunnuntai-iltana teholle, missä oli muutaman päivän, kotiin pääsimme seuraavana perjantaina. Olin itse erittäin huonovointinen verenvuodon aiheuttaman alhaisen hemoglobiinin vuoksi enkä suostunut lähtemään kotiin ennen kuin vauvakin päästettiin. Tiesin, ettei mies ehtisi olla apunani kevättyökiireiden vuoksi. Parilla ekalla kerralla sain osaston ja tehon väillle saattajan (en pysynyt siinä vaiheessa vielä pystyssä), mutta sitten vuorossa ollut hoitaja käski ottaa kävelytueksi pyörätuolin, johon istua, jos pyörryttää. Teholla tuntui, että lapsi oli aina ruokittu jo ennen ruoka-aikaa, mutta sinnikkäästi istuin siellä tuntikausia ja imetin.

Pissa tuli ekan kerran ilman katetrointia pari päivää synnytyksen jälkeen.

Olen käynyt synnytystä läpi useamman kerran. Heti sairaalassa keskustelin hoitajan kanssa, joka ei ollut mukana synnytyksessä sekä synnytyksessä koko vuoronsa ajan mukana olleen kätilön kanssa. Kätilö myös soitti minulle 2 kk synnytyksen jälkeen. Äitiysneuvolan kahden kätilön kanssa keskustelin, toinen kävi meillä vielä tuossa alkusyksystä, koska oli ollut lomalla kun oli synnytyksen jälkeisen kotikäynnin aika. Olen käynyt terapiassa. Meillä ei ole ollut miehen kanssa seksiä kuin ehkä 10 kertaa synnytyksen jälkeen (siitä on kulunut nyt siis melkein 2 vuotta) ja parisuhteemme on kärsinyt monin tavoin. Tikattuun kohtaan sattuu edelleen yhdynnän alussa.

Minulla oli synnytystoiveissa vain, että minua kuunneltaisiin ja minulle selitettäisiin mitä ollaan tekemässä ja minkä takia. En halunnut olla toimenpiteiden kohde. En halunnut episiotomiaa ja tästä keskusteltiin kätilön kanssa ennen imukuppia. Tajusin imukupin tarkoittavan yleensä epparia ja suostuin siihen pahempien repeämien pelossa. Olin mielestäni toiveissani hyvin vaatimaton, mutta mitään niistä ei noudatettu.

Kätilön mielestä synnytys oli vaikea sen vuoksi, että vauva oli niin iso (53 cm ja 3840 g) ja minä niin lihava.

Kotikäynnin tehnyt äitiysneuvolan kätilö sanoi, että synnytys lähti ehkä käyntiin niin voimakkaana ja kivuliaana sen takia, että se olisi luultavasti käynnistynyt jo ilman sitä ennen aamupalaa saatua Cytotecia vesien menolla.

Minua jäi vaivaamaan, miksen saanut vauvaa laskeutumaan. Miksi en kestänyt kipua. Tunnen epäonnistuneeni ja toisaalta olen tyytyväinen, että ollaan molemmat edes hengissä ja fyysisesti ok. En halunnut olla tahdoton toimenpiteiden kohde, mutta sellaiseksi itseni tunsin. Olisin halunnut konkreettisia neuvoja siihen, miten saisin lapsen alemmas. En tiedä mikä vaikutus oli käyttämälläni Klexane-lääkityksellä verenvuotoon.

Jälkitarkastuksessa minua koitettiin uhkailla kierukkaan ja hormonaaliseen ehkäisyyn perinnöllisestä verenhyytymishäiriöstäni huolimatta. Lääkäri sanoi, että kun synnytys oli niin kamala niin en kai halunnut uutta vahinkoa. Lapsemme oli ollut suunniteltu.

En tiedä uskallanko yrittää toista lasta. Olen kuitenkin jo 37-vuotias, joten pian on tehtävä päätöksiä. Sen tiedän, että jos alatiesynnytystä lähden vielä yrittämään, mukana on doula, joka suojelee minua. Sairaalassa kehottivat ottamaan doulan mukaan, koska heillä ei ole aikaa kaikille.

Vauvan kuolema

Vauva oli viistotarjonnassa, joten menimme ultraan, jossa todettiin, että vauva olikin yli kilon painavampi kuin viikkoa aiemmin tehdyssä ultrassa. Nyt arvio oli 4200g. Minulla oli myös järkyttävä turvotus ja painoa oli tullut 2kg viikossa viimeisen kuukauden aikana. Olin huolissani ja pyysin olisiko mahdollista synnyttää sektiolla. Sektiosta oltiin kuitenkin puhuttu jo useasti vauvan virhetarjonnan vuoksi.

Edelleen vauva oli viistotarjonnassa, mutta lääkäri vakuutti, että supistukset korjaavat vauvan asennon. Sektiota en saanut, mutta lääkäri sanoi, että pitäisi käynnistää synnytys. Nyt heti! Osastolla oli kauhea ruuhka ja kiire, joten käynnistykseen päädyttiin vasta kolmen päivän päästä.

Oli lauantai, omia supistuksia tuli, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että supistukset eivät olleet tarpeeksi voimakkaita, joten kohdunsuulle asetettiin cytotec. Tämä sattui niin paljon, että pyysin lopettamaan, mutta turhaan! Lääkäri tiuski sanoen, että ”tämä on nyt tänne tungettava”.

Supistuskivut olivat paljon kovemmat kuin aiemmissa synnytyksissä. Tuntui, ettei taukoa ollut ollenkaan.

Lapsivedet menivät illalla ja pääsin synnytyssaliin.

Kivut olivat niin kovat, että taju meinasi mennä. Sanoin kätilölle, että tämä ei ole enää normaalia kipua ja pyysin epiduraalin. Kätilö ei missään vaiheessa ottanut kipujani todesta vaan hoki koko ajan ”ota ilokaasua” ja ”kyllä sun pitäisi tietää, että tämä sattuu”.

Vihdoin sain epiduraalin, mutta kipu ei hellittänyt. Menin paniikkiin ja sanoin, että sattuu liikaa! Kätilö vaan tiuski, että ”ota sitä ilokaasua” ”kyllä epiduraali auttaa”.

Tässä välissä olin jo avautunut tunnissa 4cm —> 7cm mutta kätilö päätti vauhdittaa synnytystä oksitosiinilla.

Tämän johdosta kohtu supisteli aivan liikaa ja vauvan sydänäänet katosivat. Itkin, että tehkää sektio, tämä ei ole normaalia!

Kaksi lääkäriä tuli paikalle, tekivät sisätutkimusta toisen perään.

Huusivat, että ”nyt ponnistat”!

Sanoin, että en pysty! Sattuu liikaa!

Mieheni pyysi taas sektiota, mutta lääkäri päätti ottaa imukupin käyttöön.

Ponnistin uudestaan ja uudestaan. Imukuppi irtosi kolmesti. Viimeinen imukupin kiinnitys. Etupäivystäjä repii imukupilla ja takapäivystäjä painoi kohtua vatsan päältä ja huusi ”tee yhteistyötä”!

Lopulta syntyi eloton vauva. Julius vietiin tehohoitoon.

Minun olo huononi. Verenpaineet romahtivat ja syke kohosi. Minut vietiin leikkaussaliin, jossa tehtiin kaavinta. Tämän jälkeen minut vietiin Meilahden teho-osastolle, koska hemoglobiini ei pysynyt [tarpeeksi korkealla] ja olin takykardinen. Noin 16 tuntia myöhemmin jouduin verenvuotoshokkiin, minut leikattiin ja kohtu jouduttiin poistamaan, koska se oli revennyt niin pahasti.

Kaksi päivää myöhemmin pääsin pois tehohoidosta ja pääsin näkemään vauvani. Tätä en itse muista. Lääkärit olivat sitä mieltä, että Juliuksen hoito tulisi lopettaa kun hänellä voisi mahdollisesti olla kehityshäiriöitä hapenpuutteesta johtuen sekä imukupin aiheuttamasta aivoverenvuodosta. Julius menehtyi seuraavana yönä.

Tapahtumasta on kulunut 4 vuotta ja 9 kuukautta ja olen edelleen fyysisesti ja psyykkisesti rikki! Minua ei kuunneltu. Minä synnyttäjänä tunsin oman vartaloni parhaiten.

Jos minua olisi kuunneltu niin meillä olisi täällä tällä hetkellä elävä poika, Julius.
—
Potilasasiamies oli pihalla kuin lumiukko. Teimme itse muistutuksen sairaalalle ja ilmoituksen potilasvakuutuskeskukseen.

Muistutukseen saimme vastauksen, jonka mukaan synnytys ja sen jälkihoito oli ollut asianmukaista. Potilasvakuutuskeskuksella kesti 2 vuotta, ennen kuin saimme päätöksen.

Valvirassa asiaa käsiteltiin lähes 3 vuotta. Kätilö, sekä molemmat synnytyslääkärit saivat huomautuksen. HUS NKL sai huomautuksen ja hallinnollista ohjausta. Sairaala ei koskaan myöntänyt hoitovirhettä, mutta potilasvakuutuskeskus, lautakunta ja Valvira totesivat useita hoitovirheitä. Kätilö ja toinen lääkäreistä eivät edelleenkään myönnä virheitään.

Palkkasimme asianajajan, joka teki lautakunnalle valituksen. Vastaus saatiin 4 vuotta tapahtuman jälkeen, tämä vastaus oli suurilta osin myönteinen. Korvauksista taistelemme edelleen.

Fyysinen kuntoutumiseni on vielä täysin kesken, sen lisäksi kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Olen edelleen työkyvyttömyyseläkkeellä.

Naistenklinikka 2014

Ompelu ilman kivunlievitystä

Kyseessä oli esikoiseni synnytys vuonna 2009. Olin synnytyksen aikaan 25-vuotias. Synnytys sujui fysiologisesti hyvin ja nopeasti, synnytyksen kestoksi merkittiin muistaakseni n. 5,5 h. Tuloksena 9/10/10 pisteen lapsi ja hengissä säilynyt äiti. Mainittakoon kuitenkin, että psyykkisesti kaikki meni kuten pahimmissa peloissani, eli sain paniikkioireita synnytyksen aikana, en saanut ohjeistusta lääkkeettömään kivunlievitykseen lainkaan, repesin melko pahasti ja sain osakseni muutenkin aika tylyjä kommentteja minua synnytyksen aikana hoitaneelta kätilöltä. Kuitenkaan varsinaista väkivaltaa ei ollut itse synnytyksen aikana (vaikkakin sisätutkimuksia oli aina “pakko” tehdä vaikka itkin etten halunnut).

Lapsen syntymän jälkeen hänet annettiin rinnalleni ja 2. asteen pitkiä repeämiä alettiin tikata. Pintapuudute ei tehonnut vaurioituneeseen kudokseen lainkaan, ja tikkaaminen sai minut huutamaan tuskasta. Tikkaamaan hälytettiin lääkäri, enkä näin jälkikäteenkään ymmärrä, miksi en saanut suonensisäistä kipulääkitystä tikkauksen ajaksi – kanyylikin oli valmiina. Lääkäri kyllä yritti selittää että täytyy tikata nyt vaan. Syytä tähän en edelleenkään tiedä. Itkin ja huusin jotakuta ottamaan edes vauvan pois, etten tuskissani heitä häntä sängystä alas, mutta kukaan ei tuntunut ottavan minua tosissaan. Kätilö hoki toistuvasti: “nauti nyt vauvasta”, ja minä karjuin suoraa huutoa ja yritin potkia tikkaavaa lääkäriä pois jalkovälistäni. Lopulta pyysin lapsen isää ottamaan vauvan henkilökunnasta huolimatta, “ennen kuin se lentää seinään”, ja isällä sentään oli sitten tilannetajua sen verran, että haki vauvan paitansa alle. Tämän jälkeen toinen ponnistusvaiheessa mukana ollut kätilö käskettiin pitämään jalkojani paikallaan telineissä, synnytyksen hoitanut kätilö piti kiinni käsivarrestani ja hartiastani ja lääkäri tikkasi – puuduttamatta – samalla kun minä huusin. Tätä kesti, sillä tikkejä tuli kymmeniä; määrästä myöhemmin kysyessäni minulle vastattiin, että “ei yli kahtakymmentä lasketa”.

Olen miettinyt, mikä tuossa tilanteessa oli väkivaltaa. Totesin, että väkivaltaa on, jos minulle ilman suostumustani, kiellostani ja nimen omaisista pyynnöistäni huolimatta, tehdään toimenpiteitä vastoin tahtoani ja fyysisesti pakottaen, perustelematta. Väkivallaksi koen myös sen, että riittävää kivunlievitystä ei annettu, vaikka se varmasti olisi ollut järjestettävissä.

Synnytyssalissa tapahtuneen lisäksi koen lievempänä väkivaltana / itsemääräämisoikeuden rikkomisena synnytysvuodeosastolla tapahtuneen kopeloinnin. Eräällä osastolla töissä olevalla hoitajalla oli tapana tulla antamaan “imetysohjausta”, eli kaivelemaan tissit väkivalloin paidan alta ja puristelemalla niitä, sekä kovin ottein asettelemalla vauvaa rinnalle. Tällöin ei kysytty että hei, tarvitsetko apua tai saanko koskea ja näyttää, vaan todella tultiin varoittamatta fyysisesti iholle ja aiheutettiin tarpeetonta kipua.

Ensimmäisessä synnytyksessä kokemani vuoksi olin sekä pelkopolin että neuvolapsykologin asiakkaana ennen toista synnytystä. Tyksin pelkopolilta sain anteeksipyynnön tapahtuneesta, mutten minkäänlaista lupausta siitä, ettei vastaavaa tapahtuisi uudestaan. Vaihdoin siis myös synnytyssairaalaa kokemusteni vuoksi; Salon aluesairaalassa minulle luvattiin suoralta kädeltä, ettei tällaista tapahdu. Toisen lapseni synnytys oli korjaava kokemus, jossa minua kuultiin ja minulle keskusteltiin. Toiveitani pystyttiin myös toteuttamaan, kuten toivomani voimakkaampi kivunlievitys tikkauksen ajaksi. Kun kolmatta lasta oli “pakko” mennä taas synnyttämään Tyksiin pienemmän yksikön sulkemisen myötä, huomasin jo raskauden seurannan aikana saavani Tyksin synnytysosastolla ja äitiyspoliklinikalla paniikkioireita. Kolmannesta synnytyksestä selvisin onneksi hyvin kätilöstä ja siitä, ettei hän ehtinyt missään vaiheessa perehtyä toiveisiini, huolimatta.

Kokemani synnytysväkivallan kustannukset ovat kuitenkin olleet synnytyksen yhteydessä puhjennut paniikkihäiriö, synnytyksen jälkeinen posttraumaattinen oireilu ja etenkin esikoisen kohdalla vaikea kiintymyssuhteen alku sekä epäonnistunut imetys. Minulla on pysyvä lääkitys paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöön, ja nämä tapahtumat ovat vaikuttaneet minuun voimakkaasti. Vähäisiä tapahtumia hoitotyön arjessa, mutta mullistavia tapahtumia niitä kokevalle synnyttäjälle hänen elämänsä herkimmällä hetkellä.

TYKS 2009

Hellen syntymä

Vaikersin hiljaa ”ei enää, ei enää pistoksia, vauva ei kestä enempää, auttakaa, auttakaa meitä joku”. Nostin päätäni etsien kätilöä. Hän seisoi selkä minuun ikkunan edessä, tasku peili kädessä harjaten pienellä harjalla ilmeisen uusia ripsenpidennyksiään.

Esikoiseni on syntynyt maaliskuussa 2015 Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Otin puheeksi jo esikoiseni odotusaikana huolen omista lonkistani; olen itse syntynyt jalat edellä, ja saanut tässä yhteydessä molemminpuolisen vaikean lonkkaluksaation, jota hoidettiin noin neljävuotiaaksi asti. Lonkista on kuitenkin aiheutunut haittaa ja huolta myöhemmässäkin elämässä. Polveni ja jalkateräni ovat myös voimakkaasti sisään kiertyneet. Puhuin tuolloin äitiyspoliklinikka käynneillä, joita oli raskausmyrkytys epäilyn vuoksi useita, useammallekin lääkärille huolestani, että mahtaakohan alatiesynnytys olla minulle lonkkieni vuoksi mahdollinen, saati turvallinen. Yksikään lääkäri ei kuitenkaan nähnyt syytä miettiä lonkkien tilanteen vaikutusta synnytystapaan sen kummemmin.

Esikoiseni syntyi hätäsektiolla, koska hän ei laskeutunut synnytyskanavassa, oli avosuisessa tarjonnassa, ja hänen tilansa heikkeni synnytyksen pysähtyessä.

Osastohoidon aikana omia tulehdusarvojani ei meinattu saada kuriin, ja suonensisäisen antibiootin laatua ja määrää vaihdettiin. Kanyylit vuotivat ihon alle jatkuvasti, ja eräs hoitaja tuohtuikin minuun kivahtamalla; ”pidä ne letkut nyt hyvässä asennossa, kun meillä on täällä muutakin tekemistä kuin rampata luonasi koko ajan!”

Vein lastani teho-osastolle saamaan antibiootit kahdesti päivässä. Yritin oman huonon kuntoni vuoksi pyytää tähän apua, mutta kätilöt vain naureskelivat ja käskivät laittaa töppöstä toisen eteen. Kertaalleen pyörryin matkalla. Tästä ei tietenkään ole kirjauksia missään.

Imetysohjaus unohdettiin, vaikka kysyin apua monesti, ja vasta 7. päivänä synnytyksestä minulta kysyttiin, miksen käytä pumppaushuonetta – jonka sijaintia en edes tiennyt. Ymmärrän erittäin hyvin, että vuodeosastoilla voi olla ajoittain hyvinkin kiireistä, mutta koin että olimme lapseni kanssa siellä ensisijaisesti taakaksi. Eräs hoitaja sanoikin, että suurin osa suomalaisista syntyy tähän aikaan vuodesta, osastot pursuavat äitejä ja lapsia; ”kannattaisi vähän katsoa miten tulee raskaaksi seuraavalla kerralla.”

Epävarmuutta hoidon suhteen lisäsi myös se, ettei minulle synnytyksen missään vaiheessa kerrottu, että saatan kärsiä infektiosta. Kerroin tietysti heti kuumeisen olon ilmaantuessa tuntemuksistani hoitajille, mutta minua rauhoiteltiin kertomalla, että lämpötilavaihtelut kuuluvat synnytykseen. Kun poikani vietiin suoraan tehohoitoon, ja nopeaa vilkaisua lukuun ottamatta sain nähdä hänet vasta seuraavana päivänä, kyselin hoitajilta ja lääkäreiltä mitä on tapahtunut. Kukaan ei oikein kertonut mitään, painokkaasti vain todettiin, että ei ole mitään syytä syytellä ketään, nyt teemme vain parhaamme teidän molempien auttamiseksi. En tietystikään syyttänyt ketään, olisin vain halunnut tietää mitä on tapahtunut?

Kun varmistui että olimme saaneet Streptokokki B tartunnan, kyselin lääkäriltä missä vaiheessa olen sen voinut saada, kun asiaa ehdittiin kolmesti testata, enkä ollut kantaja sairaalaan tullessani. Ehdotin, että olisiko tartunta voinut tulla mahdollisesti ballong käynnistyksen yhteydessä, jonka teki harjoittelija hyvin kömpelösti ja monia yrityksiä käyttäen. Kuume ilmaantui kuitenkin vasta toimenpiteen jälkeen. Lääkäri vastasi, ettei missään tapauksessa, mutta aiemmat testit ovat olleet kaikki virheellisiä, ”labrassa tapahtuu myös virheitä”. Okei, mutta kolmesti?

Vasta kun vein poikaani viimeistä kertaa tehohoito osastolle saamaan antibioottia suonensisäisesti, ja kiittelin henkilökuntaa vuolaasti huolenpidosta, sain kuulla, että poikani tilanne oli ollut hyvinkin vakava, ja että ”siinä meinasi käydä huonosti”. En odottanutkaan, että hormonihöyryiselle äidille kerrotaan kaikki mahdollisimman synkin sanakääntein, mutta olisin vain halunnut kuulla totuuden niiden ihmisten suusta, jotka sen tietävät, tai jotka asioita tutkivat ja arvioivat. Synnytys tosiaan käynnistettiin ja syyksi minulle kerrottiin lapsen epäilty makrosomisuus, painoarvio äitiyskorttiin kirjattuna 4700g. Poikani painoi syntyessään 3250g, ja kun kyselin syitä tämän arvion epätarkkuuteen, ei missään ollutkaan mainintaa lapsen suuresta koosta, ainakaan syynä käynnistykselle!

Oli siis useita asioita, jotka painoivat mieltäni, ja joista olisin halunnut puhua. Halusin myös kiittää, koska olimme saaneet tietysti myös erittäin hyvää hoitoa. Otinkin asiat puheeksi jo jälkitarkastuksessa, joka tehtiin myös TYKS:ssä, mutta lääkäri oli ilmeisen huonolla tuulella tuona päivänä, koska tokaisi minulle että ”jos luottamuksesi tähän sairaalaan ja sen henkilökuntaan on mennyt, pääset kyllä rahalla yksityiselle, ole hyvä!”

HELLEN SYNTYMÄ 5/2016

Aikaisin aamulla keväällä 2016 saavuimme mieheni kanssa TYKS:n äitiyspoliklinikalle lapsiveden mentyä kotona. Supistukset olivat hyvässä vauhdissa ja avautuminen oli edennyt hyvin. Supistuksia oli ollut jo useamman vuorokauden, jopa niin tiheästi ja napakoina, että olin ollut edeltävinä kahtena päivänä osastoseurannassa, kuitenkin välillä kotiutuen. Olin siis hyvin väsynyt jo valmiiksi, enkä ollut pystynyt juuri syömään edeltävinä päivinä huonovointisuuden vuoksi. Synnytystapa arviossa ja pelkopoliklinikalla oli tietoihini kirjattu, että ”sektioon lähdettäisiin tällä kertaa herkästi, myös jos äiti niin toivoo.”

Synnytys eteni hitaasti mutta varmasti, olin paljon jalkeilla ja kävelin pitkin käytäviä. Aloin kuitenkin synnytyksen edetessä tuntea hirvittävää kipua alaselässä ja myöhemmin myös vasemman lonkan seudulla. Kerroin tästä tietysti kätilölle, ja iltapäivän puolella sain ensimmäiset puudutteet; kohdunkaulanpuudutteen, spinaalipuudutuksen sekä epiduraalin. Näistä oli kuitenkin hyvin vähän apua, olisin ajatellut myös selkään ja lonkkaan kohdistuneiden kipujen helpottavan, mutta vain supistus tuntemukset kaikkosivat, jotka olisin tuolloin vielä kestänyt omin voimin. Kivut selässä ja lonkassa alkoivat uusista puudutteista huolimatta viedä minusta voiton, enkä pystynyt enää liikkumaan edesauttaakseni lapsen laskeutumista synnytyskanavassa. Supistukset alkoivat heiketä, ja avuksi otettiin oksitosiini.

Noin klo 16.00 aikoihin lääkäri tuli tekemään tutkimusta koska synnytys ei edennyt. Tutkimuksessa selvisi, että tämäkin lapseni oli virhetarjonnassa ja lapsivettä vähän. Kohdunsuu oli tälläkin kertaa täysin auki, mutta kanava edeltä ei lyhentynyt. Kätilö palasi huoneeseen tutkimuksen jälkeen, kertomaan että oksitosiini annostelu laitettaisiin nyt täysille tunnin ajaksi, ja jos siinä ajassa ei lapsi kääntyisi parempaan asentoon ja lähtisi laskeutumaan, olisi synnytystapani tälläkin kertaa sektio. Sanoin kätilölle, että tämä sopii oikein hyvin, koska sillä intuitiolla, joka äidillä vain voi olla, olen itsekin sitä mieltä, että kaikki ei ole nyt hyvin. Mieheni tiedotti läheisiä sektiopäätöksestä klo 18.12 tekstiviestitse.

Hämmästykseksemme kätilö palasi huoneeseen tunnin kuluttua uuden päätöksen kanssa: lääkäri oli päättänyt, että ryhdytäänkin ponnistamaan. Kysyin kätilöltä voiko sellainen edes olla mahdollista, saati turvallista, kun kuitenkin lapsen arvioitu iso koko (yli 4000g) ja virhetarjonta ovat tiedossa? Muistutin myös lonkistani. Kätilö vain totesi, että näin se lääkäri nyt päätti ja siten toimitaan.

Yritin sisukkaasti ponnistaa kätilön ohjeiden mukaan, mutta joka kerta kun supistus tuli, ja yritin ponnistaa, kävi kipu selässä niin infernaaliseksi, etten saanut ponnistuksiini mitään voimaa. Tuolloin vuorossa ollut kätilö oli hyvin etäinen ja mielestäni hyvin epätyypillinen hoitaja, hän ei juuri aikaansa synnytyshuoneessa viettänyt, eikä huomioinut vointiani. Kun hän vuoronsa alkaessa tuli huoneeseen, ei hän esittäytynyt, vaan käveli vain edeltävän vuoron tehneen kätilön luokse ja hän esitteli kätilön meille. Kätilö oli vetänyt ylleen valkoisen lääkärintakin, joka oli oikeasti todella outoa.

Ponnistusyritysten epäonnistuessa hän suuttui minulle, ja sanoi etten yritä tarpeeksi. Yritin tuolloin jo aivan itkuisena kertoa, että ponnistaminen tuottaa silmitöntä kipua, kovinta kipua mitä olisin koskaan voinut kuvitella, enkä siis onnistu siinä mitä hän minulta pyytää. Kätilö kertoi, etten kuitenkaan tässä ponnistusvaiheessa voi enää saada minkäänlaista kivunlievitystä, jopa ilokaasu oli poissuljettu, jotta ponnistaminen onnistuisi. Supistuskivut olivat ’lasten leikkiä’ selkään kohdistuvan kivun rinnalla. Olin ollut tuohon mennessä paljon jaloillani nojaten sänkyyn, yrittäen myös avata lonkkiani mahdollisimman paljon. Kätilö sanoi, että laitetaan jonkinlaiset jalkatelineet, joita varten minun tulisi käydä selälleni sänkyyn. Kun telineet olivat paikoillaan, en kuitenkaan lonkkieni rajoittuneesta liikkeestä sekä raskausvatsan suuruudesta johtuen saanut jalkoja omin voimin telineisiin.

Kerroin taas uudelleen lonkistani kätilölle, ja sanoin ettei jalkatelineiden asento ole ehkä mahdollinen. Kätilö oli tuskastunut minuun, ja repi ja pakotti jalkojani telineisiin kovakouraisesti. Vasenta jalkaani hän kohteli niin kovasti, että nivusen seudulla tuntui viiltävä repeäminen. Synnytyksen jälkeisissä tutkimuksissa löytyi psoaslihaksen repeämä. Varmasti puudutteiden vaikutuksella oli osansa tapahtuneeseen.

Yllätyksekseni kivunlievitystä sitten tarjottiinkin, uusi puudute selkään tuli hyvin nopeastikin. Selkään kohdistunut kipu oli poissa kuitenkin vain joitakin minuutteja. Pyysin ja anelin, että kätilö pyytäisi lääkärin meitä katsomaan, että hän varmasti on nyt toista mieltä ponnistusyritysten tuloksellisuudesta. Kerroin haluavani sektioon meidän molempien turvallisuuden vuoksi. Sanoin myös, että vauva vaikuttaa nyt olevan todella kierossa asennossa, että myös kylkiluuni särkevät. Kätilö ei kuitenkaan reagoinut pyyntöihini, ei millään tavalla, ei edes vastannut mitään. En voinut enää muuta kuin huutaa, ja ilmeisesti huusinkin riittävästi, sillä yhtäkkiä huone oli kätilöitä täynnä.

Syntyvän lapseni sukupuolesta ei ollut tietoa, mutta kätilö jäi pitkäksi hetkeksi tarkkailemaan monitoreita ja sanoi: ”vauva on varmasti tyttö, poikavauvat ovat tutkitusti herkempiä, eikä poika olisi kestänyt näin pitkälle”. Lysähdin sängyllä ja puhkesin taas lohduttomaan itkuun, pelkäsin niin kovin menettäväni lapseni. Sitten lääkäri riensikin huoneeseen, ilmeisesti muiden kätilöiden pyynnöstä, tai monitoreissa nähdyn poikkeaman vuoksi. Lääkäri teki nopean alapään tutkimuksen ja sanoi kätilölle hiljaa jotain. Lääkäri kiiruhti jo ulos, kun pyysin myös itse saada tietää mitä hän sanoi. Lääkäri kertoi vain nopeasti, että ”vielä on pitkä matka, lapsi on korkealla ja alat mennä takaisin kiinni”.

Kätilö jatkoi vaatimustaan, että nyt täytyy ponnistaa, nopeasti! Huusin kirjaimellisesti kuin ”syötävä”, kipu vain yltyi ja yltyi, menetin ohikiitäväksi hetkeksi tajuntani. Sitten alkoivat krampit ja tärinä. Koko kroppani kouristeli, hikoilin niin, etten koskaan ole hikoillut, silmäni kirvelivät hiestä, aloin oksentaa, ulosteet pääsivät alleni, jalat pettivät altani, kun nojasin sänkyyn, ja purin kramppien aikana kieleeni ja poskeeni. Tuntui melkein mahdottomalta hengittää, henki tuntui salpautuvan koko ajan lisää. Olin siinä hetkessä varma, että tässä ei voi enää hyvin käydä. Olin kuiskannut miehelleni, että hänen täytyisi luvata, että etsii lapsille hyvän äidin, kun minua ei enää ole. Pyysin myös, ettei lapsille saa näyttää ruumistani. Rukoilin ääneen Jeesusta ja Äiti Mariaa avuksi, vaikken koe ihmisenä olevani kovinkaan uskonnollinen. Tuntui kuitenkin, ettei kukaan muu voi meitä enää auttaa. Jos ei muuta, niin ottaa ainakin luokseen.

Kätilö oli raivoissaan. Kohta huoneessa olivat taas anestesialääkäri ja –hoitaja. Vielä yksi pistos, joka auttaisi minua rentoutumaan. Anestesialääkäri ja hoitaja molemmat kauhistelivat kuntoani, epiduraalikatetri selästä oli huuhtoutunut lattialle hirvittävän hikoilun tuloksena. Myös katetri kädestäni oli hävinnyt, samasta syystä. Anestesiahoitaja oli sympaattinen lohduttaessaan ja paijatessaan minua, ja puhui rauhallisesti ja välittävästi, että tippa olisi nyt saatava paikoilleen, ilman sitä en voisi lähteä sektioonkaan.

Tein kaikkeni, että saisin kroppani pysymään paikoillaan, mutta silti lukuisista yrityksistä huolimatta ei uutta tippaa meinattu saada paikoilleen. Lopulta uusi tippa saatiin lähelle kyynärtaivetta. Sitten minua pyydettiin istumaan sängyn laidalle selkä pyöristettynä. Vielä yksi puudute, että rentoutuisin. Kroppani hirvittävästä tärinästä ja kouristeluista huolimatta toimenpiteeseen ryhdyttiin. Vaikersin hiljaa ”ei enää, ei enää pistoksia, vauva ei kestä enempää, auttakaa, auttakaa meitä joku”. Roikuin selkä niin pyöreänä kuin pystyin miehestäni kiinni pitäen, oksensin hänenkin päälleen, ja lääkäri yritti uudelleen ja uudelleen löytää paikkaa puudutepistokselle. Nostin päätäni etsien kätilöä. Hän seisoi selkä minuun ikkunan edessä, tasku peili kädessä harjaten pienellä harjalla/tikulla ilmeisen uusia ripsenpidennyksiään.

Sitten tapahtui; en ole koskaan saanut sähköiskua, mutta kuvittelen sen tuntuvan samalta, kuin minua pistettäessä: vasemman jalkani lävitse tuntui kulkevan salama, joka oli niin voimallinen, että jalka potkaisi korkealle ylös aivan itsestään. Jalka painoi yhtäkkiä kuin kasa kiviä, enkä meinannut päästä takaisin ponnistusasentoon; polvilleni nostetusta sängynpäädystä kiinni pitäen. Kätilö oli vaatinut minua makaamaan selälläni sängyssä jo aiemmin, ja teki sen uudelleen, mutta tämä asento sattui minua vielä enemmän. Puudute vaikutti menneen tosiaan suoraan jalkaan, koska pienessä hetkessä olivat kaiken inhimillisyyden ylittävät kivut takaisin selässä.

Löysin itsestäni vielä voimaa itkeä ja rukoilla, pyysin ja anelin kätilöä auttamaan meitä, pyysin ymmärtämään, että nyt ei ole kyse mistään tavanomaisesta, rukoilin että hän voisi pyytää uudelleen lääkärin paikalle. Pyysin päästä sektioon, sitten vaadin päästä sektioon. Kätilö huusi aivan raivoissaan; ”usko nyt JUMALAUTA jo, sinä et tästä huoneesta pois pääse millään muulla keinoin, kuin ponnistamalla se PERKELEEN lapsi ulos, nyt!” Mieheni kertoi jälkeenpäin, että anestesiahoitaja, hyvin kokenut nainen, oli vihaisesti todennut kätilölle, että nyt riittää tämä lääkärinä leikkiminen!

Tämän jälkeen en katsonutkaan kätilöön enää, oksentamiseni alkoi taas, koin olevani kuin unen omaisessa tilassa. En oikein kuullutkaan enää mitään mitä ympärillä tapahtui. Sydämeni tuntui jättävän lyöntejä välistä. Synnytys näytti taas pysähtyneen, ei enää tunnetta supistuksista. Olin niin heikossa kunnossa, että pitelin vain sängyn päädystä kiinni, muuhun en enää pystynyt, hirvittävä palelu hikoilun tilalla alkoi vaivata. Kirkkaanpunaista verta valui valkoisille lakanoille suupielistäni. Yhtäkkiä kätilö tokaisi; ”jos tänne lääkäri pyydetään, niin sitten täytyy mennä sellaiseen asentoon, että voidaan tutkia!” Horjuin, ja sanoin ettei mikään alakropassani enää toiminut, etten pääse ympäri. Tästä kätilö taas suuttui sanoen ”nyt riittää tuo pelleily, se on pakko!”

Mieheni nosti ja kannatteli minua, että pääsin ympäri, ja kun lysähdin selälleni, näkyi vatsani päältä vauvan pyörähdys, mieheni kuvasi näkyä jälkeenpäin ”skifielokuvalliseksi näyksi”. Selkäsärky loppui kuin seinään käännöksen jälkeen. Samassa tuli huoneeseen uusi kätilö ja lääkäri. Ymmärsin että vuoro oli juuri vaihtunut. Siinä samassa hetkessä alkoi vauva ”repiä” tietään maailmaan. Runsaasti annostellun oksitosiinin voima oli hirmuinen, tunsin, kuinka hirvittävällä voimalla kohtu supisteli. Lääkäri huusi että ”älä ponnista, älä ponnista!” En pystynyt puhumaan ja kertomaan etten pysty pidättelemään enää, että vauva tulee väkisin, niin kovin kohtu supisteli. Tuntui että keuhkotkin painuivat kasaan. Seuraavassa hetkessä tyttäreni melkein ”lensi” lääkärin käsiin.

”Helle” syntyi klo 22.20, vaisuna ja kauttaaltaan vihreäksi värjäytyneenä, painaen 4380g. Hänellä oli otsassa ja leuassa hirvittävät kolot, ja ymmärsin heti, miten vaikeassa virhetarjonnassa hän oli ollut. Lääkäri ompeli minua pitkään, ja kertoi koko ajan mitä näkee ja tekee. Minulla oli kuulemma pitkä repeämä, hänen mukaansa kuin ”kyntöura”, johtuen vauvan loppumetreillä tekemästä kiihdytyksestä. Tunsin ompelun, mutta vasen jalkani ei tuntenut mitään. En saanut jalkaani edes suoraksi, ja kätilöt hämmästelivät tätä. Saimme kaiken kaikkiaan hyvää hoitoa synnytysosastolla synnytyksen tapahduttua. Minut autettiin myöhemmin suihkuun, jalkani kunto vaikutti olevan suuri huolenaihe. Kysyivät myös olinko kaatanut vettä yli pääni, kun päälläni ollut paita valui pisaroita hiestä.

Uuden vuorokauden jo koittaessa meidät vietiin tyttäreni kanssa vuodeosastolle. Katsoin kansliaan, pelästyneen näköiset kätilöt katsoivat kaikki minuun. Käänsin pään toiselle sivulle ja huomasin taulun, johon lisättiin pinkki tai sininen sukka syntymän merkiksi. Huomasin, että vain kaksi poikaa ja oma tyttöni oli nähnyt päivänvalon tänä sunnuntaina. Ei kovaa kiirettä siis.

Yöllä vuorossa ollut ja meidät vastaanottanut hoitaja sanoi, että on omituista, etten tunne vieläkään mitään, ja että lääkäri katsoo minua aamulla.

Seuraavana päivänä tyttäreni vaisuus ja tihentynyt hengitys vei oikeutetusti kaiken huomion. Yritin olla jalkeilla, muttei siitä tullut mitään. Jouduin pyytämään hoitajia tuomaan minulle jotain syötävää, itse en olisi voinut tarjotinta kantaa. Vessaan pääsin vauvan sänkyä tukena pitäen, tai hivuttautuen seinän viertä wc:n ovelle asti. Tein kaikkeni, jotta jalka olisi elpynyt. Kun kysyttiin, haluanko keskustella synnytyksestä sen hoitaneen kätilön kanssa, sanoin etten voi kohdata häntä enää koskaan.

Osaston hoitajat hämmästelivät jalkani toimimattomuutta useaan otteeseen ja olin oikea sirkuseläin, kun vuoron vaihtuessa sain aina kaikki vieraakseni. Otin asian puheeksi tietysti itsekin. Kerroin, että myös esikoiseni syntymän jälkeen oli jalkani ollut laiska, tuolloin oikea jalka, ja että silloin oli kerrottu, että sektiota varten yritetty spinaalipuudutus ei onnistunut, ja neula oli vahingossa hipaissut hermoja, josta jalan läpyttely sitten johtui. Muistan hyvin itsekin, kun istuin leikkaussalissa sängyn reunalla selkä pyöristettynä, ja minua hoitanut kätilö seisoi edessäni minusta kiinni pidellen, ja huudahti puudutusta laittaneelle lääkärille, että ”stop stop, oikea jalka värisee täällä”. Tuolloin jalkani kuitenkin elpyi parissa viikossa, tällä kertaa oli kyse jostain aivan muusta, koska jalassa ei tapahtunut mitään, en tuntenut mitään, ja se painoi kuin kivi.

Kun kotiinlähtö tuli hämmästyksekseni toisena päivänä synnytyksestä puheeksi, kertoi hoitaja, että lääkäri tulisi vielä katsomaan emättimen ompeleet ja jalkani kunnon. Kotiinlähdön ehtona oli tietysti, että tyttäreni vointi olisi tasaantunut. Lastenlääkäri tutki hänet lähtöaamuna, ja antoi vauvalle luvan poistua kotiin. Odottelin lääkäriä saapuvaksi luokseni, mutta minulle tultiinkin vain kertomaan, että meidät on kirjattu ulos. Vaadin lääkäriä luokseni, että olisin saanut kysyä, miten tämä jalka nyt tutkitaan? Mitä on päässyt tapahtumaan? Lääkäreitä ei ollut kuulemma enää sinä päivänä tavattavissa. Hoitaja katsoi ompeleeni ja kun kysyin, miten pääsen kotiin, kun jalkani ei kanna, hän totesi, että aulassa on niitä pyörätuoleja. Lähdimme kotiin pyörätuolissa kenenkään ottamatta kantaa kuntooni.

Jäin itse invalidiksi, puudutus epäonnistui koska tärisin jo kipuhorkasta niin, etten pystynyt pysymään paikallani. Neula lävisti selkäytimestä hermojuuren. Ja vielä monta nikamaväliä ylempää kuin oli tarkoitus. Lapset voivat kuitenkin hyvin ja ovat parasta elämässäni, antaisin vaikka molemmat jalkani heidän vuokseen.

TYKS 2016

Sektio

Olin tehnyt useita vuosia tutkimustyötä synnytystapojen riskeistä ja hyödyistä ennen raskaaksi tulemistani. Synnytystapoja on kaksi: alatiesynnytys ja suunniteltu sektiosynnytys. Olin tullut siihen tulokseen, että halusin ehdottomasti – molempien komplikaatiot tietäen – synnyttää suunnitellulla sektiolla.

Pelkopolilääkärin vastaanoton lopuksi sain kuin sainkin lääkäriltä kommentin: ”olet ottanut liian hyvin asioista selvää, että sua saisi alateitse kukaan synnyttämään eli laitetaan nää synnytyspelkodiagnoosi, sektiolupaus ja päivystyssektiolupaus tänne”.

Takana oli kuitenkin tunti, joka on jäänyt mieleeni ikuisesti. Joka murensi uskoni lääkäreiden rehellisyydestä, potilaan kuuntelemisesta ja potilaan parhaan ajattelusta. Tämän vastaanoton aikana hämmennyin eniten siitä, miten lääkäri saa räikeästi vääristellä potilaalle synnytystapojen riskejä: piirrellä kauhuskenaarioita sektiosta, toisaalta puhua alatiestä kuin se olisi täysin riskitön, mitä se ei todellakaan ole. Pelkopoli voi olla auttava paikka niille naisille, jotka haluavat alateitse synnyttää, mutta pelkoja aiheuttava paikka meille, jotka haluavat synnyttää suunnitellulla sektiolla.

Huokaisin kuitenkin helpotuksesta: nyt minua ei voitu enää pakottaa synnyttämään tavalla mitä en halua.

Taistelu ei ollut suinkaan ohi. Olimme sopineet seuraavan lääkärikäynnin TYKSiin vauvan hyvinvoinnin tarkistamiseksi ja sektiopäivän varaamiseksi raskausviikolle 29, saavuin vastaanotolle innoissani – saisinhan tietää esikoiseni syntymäpäivän! Vastassa oli kuitenkin toinen lääkäri, joka hyökkäsi päälleni syyttelyllä ja haukkumisella heti vastaanoton aluksi ja kyseenalaisti, ettei minun lasta olisi pitänyt lähteä tekemään, jos en suostu alateitse synnyttämään. Että alatie on ainoa oikea, eikä naisesta tule äiti jos ei synnytä lasta alateitse, eikä hän ymmärtänyt yhtään miksi toinen lääkäri sektion on mennyt minulle lupaamaan, koska hänellä itsellään on 30 vuoden kokemus ja alatie on aina paras. Koko vauvan ultrauksen ajan sain kuunnella harjaantunutta alatiepropagandaa ja miten huono ihminen olen. Mihin paikalla oleva kätilö koko ajan nyökytteli ja lisäsi kuin mikäkin kätyri, että ”niin just”.

Kun sitten sanoin topakasti, että jos nyt siirrytään varaamaan se sektiopäivä, mikä on syy sille miksi täällä tänään olen, lääkäri alkoi tuhahtelemaan ja pyörittelemään silmiään kätilön kanssa, eikä suostunut päivää antamaan. Sanoin, että kuulkaa kun mä en poistu vastaanotolta ennen kun sektiopäivä on sovitusti tiedoissani. Eivät ilmeisesti halunneet kantaakaan minua ulos, sillä vastahakoisesti se päivä sieltä sitten lopulta tuli. Omakantaani oli kirjoitettu minua halveksiva teksti, missä lääkäri kuvailee että yritän sanella hänelle miten hänen tulisi työtään tehdä ja etten ymmärrä hyvän hoidon päälle mitään.

Luulisi, että nyt olisin viimein saanut haluamalleni synnytystavalle sinetin, mutta väärässä olin. Minulle tuli supistuksia raskausviikolla 37 ja koska mitään harjoitussupistuksia koko raskauden aikana ei ennen ollut ollut, soitin TYKSiin tilanteestani. Puhelimeen vastannut kätilö oli ystävällinen niin kauan, kunnes sanoin synnyttäväni suunnitellulla sektiolla. Hän alkoi tietojani katsomatta, henkilötunnusta kysymättä, saarnaamaan siitä miten minun kyllä tulisi synnyttää alateitse. Tässä kohtaa jäin suu auki kuuntelemaan – millä ihmeen oikeudella kätilö voi alkaa taustoja tutkimatta sättiä potilasta?

Kun sitten sovittuna suunnitellun sektion aamuna saavuin TYKSiin, piti hieraista oikeen silmiään ja korviaan, että oliko sitä tullut johonkin aivan toiseen sairaalaan: kohtelu oli nimittäin äärimmäisen ystävällistä, huomioonottavaista ja ammattimaista alusta loppuun. Niin vastaanottaneesta, synnytyksessä mukana olleesta miltei kymmenhenkisestä henkilökunnasta kuin heräämössä ja osastolla olleesta henkilökunnasta, on pelkkää hyvää sanottavaa. Suunniteltu sektiosynnytys oli ihana, kaunis, kivuton ja voimaannuttava synnytys!

Samasta ovesta sisään kävelin synnytysaamunakin, kuin mistä olin kävellyt pelkopolikäynneillekkin. Sisäänkäynnistä oikealle oli siis se huonosti potilasta kohteleva henkilökunta ja ovesta vasemmalle hienosti potilasta kohteleva henkilökunta. Ne olivat kuin kaksi eri maailmaa.

TYKS 2018

Liian äänekäs

Tippa, tippa, pienehkö loraus. Tippa, tippa, lapsivettäkö ois? ’Käydään vaan näytillä’, mutta sinnepä jäätiin, heitteille häkkiin. Koin myöhemmin, kuinka sreptokokki positiivinen vei itsemääräämisoikeuden.

Kiire, kiire. Kolmatta tuntia käyrillä istutetaan.

Kuka tuolla viuhahti? Ai ei sitä kiinnostakaan.

Vessassa tohdinko käydä? Ei kannata, siitä saa vihaisia katseita. ”Älä irroita antureita!”. Koska eihän synnyttävää pissata!

Supistaa, vaan eipä riittävästi heidän mittakaavallaan.

Kaula hävinnyt, 3 senttiä auki, ei riittävästi heidän mittakaavallaan. Kun en valita, en ole riittävän kipeä heidän mittakaavallaan.

Ei olevinaan ymmärtänyt lääkäri, lapsvesi korkealta pienestä reiästä vähän tiputtaa, vaikka paperiin on kirjannut ”sekudaanrinen kalvorakko pullottaa”. Hän tokaisee: ”Cytotecia vauhdittamaan”.

Ei katso päin, ei keskustele. Minne unohtui yksilöllisyyden huomioiminen ja vaihtoehtojen pohtiminen?

Kiire, kiire. Sen kyllä huomaa, kun pilleriä tyrkytetään. Karkkiako täällä jaellaan? Ei odotettu edes kymmentä tuntia ensimmäisestä tipasta. Kun sen perkeleen nielin, ei ollut takaisinpaluuta.

Heti lähti lapasesta.

6 supistusta, kymmenen minuuttia. Tauoton tykitys. Vierustoveri nukkuu. Annan hänen nukkua. Lähden etsimään jotain paikkaa, minne päättömästi suunnistaa. Ihmisiä, tavarakärryjä siellä täällä. Puhetta, meteliä joka puolella. Pyytelen olemassaoloani anteeksikin! Äh olis yksityisyyttä enemmän huoltoaseman vessassakin.

Kahvihuoneessa menee lapsivedet. ”Minä tässä synnytän, voitele sinä tuntematon mies vain leipiäsi siinä, ei tämä sinun syysi ole, vaan resurssipulan”, ajattelen.

Synnytystoivelistan tein. Sen sähköisen. Ehtiikö kukaan lukea? Kiire, kiire. Turha edes toivoa. Roskakoriin luonnollisuus. Lääkettä niin tyrkytetään. Yhden otin, se vaan oksetti.

Vihdoin pääsemme saliin. ”Olet liian äänekäs” ne sanoi. Kukaan ei tue, ei auta, miestäkin pelottaa. Ihmekös tuo, kun näytän tekeväni kuolemaa. Yritän nousta ja liikkua, maaten ei ole hyvä.

Kätilö kieltää ilman syytä, kai HÄNEN mielestään maaten on oikein hyvä. Lopulta anelen epiduraalia, kun en jaksanut enää kannustusta ja luonnonmukaisuutta vaatia. Ihmettelen kipua, kun se on tauotonta, ei lakkaa ollenkaan. Ei kommenttiani kukaan noteraa.

Sitten käsketäänkin jo sokkona ponnistaa. Puoli-istuvasti, kuinkas muutenkaan. Tunti pusertamista lähestyy, ja toinen kätilö ilmaantuu. Oksitosiinia. Oksitosiinia. Oksitosiinia. Ponnistan ja ponnistan, kunnes huudetaan: ”Vauvalla on hätä! Nyt se täytyy saada ulos!”.

Kukaan ei kerro mistä on kyse.

Ei mua ole olemassakaan.

Alan pelätä, ettei tähän kipuun kuolekaan.

Repeän.

Lopulta rakas vauvani jotenkin runnoutui tiensä läpi. Avosuisesti.

Pieni pää aivan ruhjeilla.

En itke onnesta.

Olen vain huolissani, kun hänenkin tekee kipeää. Kysyn sukupuolta. ”No miltä näyttää”.

Niin se kätilö vielä tiuskaisee. Sitten tulee tikkejä. ”Näitä syvempiä”, hän mainitsee.

Kiire, kiire. ”Käythän äkkiä suihkussa”. Ja niin meidät jätettiin yksin. Oli yö, käytävä pimeä, sen muistan, kun salista poistuin. Vessanpönttöön lötsähti hyytymä, nyrkinkokoinen. Toinen. Kolmas. Yhdeksään taisin laskea. Sitten muistin: oli kiire käydä suihkussa. Sinne sitten lyyhistyin. Yritin huutaa apua, vaan kukapa minua kuulisi. Autio käytävä. Mies muualla, vallan toisessa huoneessa. Katsoin, kuinka elämä pakeni viemäriin. Katsoin olevani siitä riittävän kaukana, vesivahinko tästä puuttuiskin. Ajattelin, kuinka onnekas olen, kun lapsellani on niin hyvä isä. Kyllä he pärjäävät kahdestaankin. Vaan sitten ajattelin, vielä kerran täytyy heidät nähdä.

Ja niin minä konttasin.

Lapsivuodeosastolla ne ihmetteli, mikä on kunnei vuoto lakkaa? Cytotecia sain lisää joka reikään. Tärinä, en pysty puhumaan. Yritän kyllä, mutta leuka hakkaa niin, ettei kolinalta selvää saa. Laittoivat vielä oksitosiinitippaan.

Saatana, kuin synnyttäisin uudestaan.

TYKS, 2016

Comments are closed.

Kokemukset

Loppuviikosta käynnistykseen